Voiko yhteiskunta perustua välittävään vastavuoroisuuteen?

03.06.2016 - Lukuaika 4 minuuttia
- Suomalainen yhteiskunta
Maritta Törrönen - Sosiaalityön professori - Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto

Suhtautumisemme toisten vaikeuksiin kertoo aikamme ja yhteiskuntamme arvostuksista: nähdäänkö vaikeuksien syynä ihminen itse vai ulkopuoliset tekijät, kuten sattuma tai yhteiskunnalliset rakenteet. Voidaan ajatella, että menestyneet ihmiset ovat valinneet paremmin kuin muut, vaikka näin harvoin on. Yhteiskunnan eriarvoistuminen näkyy asenteiden kovenemisessa ja vastavuorottomuuden korostumisessa.

Saamme lähes päivittäin todisteita itsekkäistä ihmisistä, jotka suojelevat riippumattomuuttaan ja keräävät vain taloudellisia voittoja. Väkivaltaiset kuvat tuntuvat peittävän alleen toisenlaisen todellisuuden ihmisistä, jotka tekevät toisilleen myös hyvää ilman välitöntä hyötyä.

Sosiaaliset suhteet tarvitsevat myös yhteisiä tekoja ja aikaa, minkä nykymuotoinen työelämä on paljolti vienyt ihmisiltä.

Vastavuoroisuutta voidaan pitää ihmiselämän perustavanlaatuisena ominaisuutena, joka on yhteydessä ihmisten subjektiiviseen ja emotionaaliseen hyvinvointiin. Vastavuoroisuus tarkoittaa ihmisten tai yhteisöjen hyväntahtoisia eleitä, jotka seuraavat aiempia samankaltaisia eleitä. Ne perustuvat luottamukseen ja voivat ulottua myös tuntemattomiin. Vastavuoroisissa suhteissa ihmiset tuntevat olevansa yhdenvertaisia, tulevansa kuulluiksi ja voivansa vaikuttaa omaan elämäntilanteeseensa. Vastavuoroisuuden kokemuksiin liittyvät vahvasti rakkauden, empatian, kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunteet.

Vastavuoroisuuden vastakohtana vastavuorottomuus kuvaa ihmisten pahuutta toisiaan kohtaan, joka voi ilmetä muun muassa toisten halveksuntana, hyväksikäyttönä, ihmisoikeuksien loukkauksena tai jopa riistona.

Vastavuoroisuuden kautta ymmärretään ihmisten toiminnan yhteisöllistä luonnetta, joka välittyy niin yksilölliselle, yhteisölliselle, yhteiskunnalliselle kuin jopa globaalille tasolle. Yhteisöllisyyden luonne on muuttunut länsimaisissa informaatioyhteiskunnissa, mutta edelleen monien tutkimusten mukaan yhteisöllisyys tai sosiaaliset suhteet rakentavat monin eri tavoin ihmisten hyvinvointia.

Vastavuoroisuus paljastaa, miten useimmat vaikeudet ovat kytköksissä toisiin ihmisiin ja yhteisöihin, kuten esimerkiksi yksinäisyys, kiusaaminen tai köyhyys. Yksinäisyys ja kiusaaminen jättävät yhteisön ulkopuolelle. Köyhyys kertoo yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta mutta myös siitä, että toiset yhteisön jäsenet hyljeksivät näitä yksinäisiä tai kiusattuja, koska haluavat säilyttää oman asemansa yhteisössä. Jos yksilöt eivät pääse osaksi valtaväestöä tai sitä edustavaa ryhmää, he voivat protestina valita vastayhteisön, johon heidät hyväksytään.

Ihmisten suhtautuminen toisten vaikeuksiin pohjautuu ajassa eläviin arvostuksiin ja siihen nähdäänkö vaikeuksien syynä ihminen itse, sattuma, yhteiskunnalliset ja rakenteelliset tekijät vai jollakin tavoin näiden yhdistelmä.

Länsimaissa on rakennettu hyvinvointia talouden varaan ja uskottu hyvän taloudellisen tilanteen hoitavan myös ihmisten sosiaalisia suhteita ja lisäävän kokonaisvaltaisesti hyvinvointia. Vaurauden on ajateltu täyttävän henkistä tyhjiötä, jonka uskonto ja hengissä säilyminen ovat ennen korvanneet. Sosiaaliset suhteet tarvitsevat myös yhteisiä tekoja ja aikaa, minkä nykymuotoinen työelämä on paljolti vienyt ihmisiltä.

Yksilöllisten valintojen korostaminen on saattanut luoda mielikuvan, että jokainen suomalainen voi toteuttaa ”amerikkalaista unelmaa” ja valita elämänsä polun. Voidaan ajatella, että hyvin menestyneet ihmiset ovat valinneet paremmin kuin pahoinvoivat yksilöt. Useimmiten ei kuitenkaan ole kyse ihmisten valinnoista vaan erilaisista lähtökohdista. Joillekin on kertynyt jo sukupolvien ajan taloudellista ja kulttuurista pääomaa, jotka tukevat usein myös sosiaalisia suhteita ja terveyttä.

Vaikka Suomea voidaan edelleen pitää monessa suhteessa tasa-arvoisena maana, on väestön eriarvoistuminen kuitenkin alkanut lisääntyä. Eriarvoistumisen myötä ihmiset asettuvat entistä selkeämmin hierarkkisiin asemiin eli yhteiskuntaluokkiin.

Pitääkö toisten kyetä vastaamaan samoin omiin tekoihimme?

Syvenevä eriarvoistuminen kuvastaa yhteisöllisiä asenteita vaikeuksien syitä kohtaan ja korostaa ihmisten velvollisuuksia suhteessa oikeuksiin, esimerkiksi suhteessa työntekoon ja etuuksiin: kovenevat asenteet toisia kohtaan kertovat siitä, että vaikeuksien syiden katsotaan johtuvan yksilöstä tai hänen toiminnastaan.

Alvin Gouldner (1960, 177) nostaa esiin tärkeän yhteiskuntaeettisen kysymyksen: pitääkö toisten kyetä vastaamaan samoin omiin tekoihimme. Jos kykenevyys olisi sosiaalisten suhteiden perusteena, ihmiset solmisivat hänen mukaansa pelkästään tai enimmäkseen sellaisia suhteita, jotka voivat hyödyttää itseä. Tämä johtaisi tarpeiden sivuuttamiseen muiden kuin sellaista ihmisten kohdalla, jotka pystyvät “maksamaan takaisin”.

Gouldnerin ajattelu yli puolen vuosisadan takaa saa miettimään, mihin suuntaan maailma on kehittynyt. Erityisesti Euroopassa tuntuu olevan vahvoja vaatimuksia vastikkeellisuudesta niiden kanssa, jotka siihen kykenevät.

En pidä toivottavana nykyistä kehitystä eli valtiollisen politiikan muuttamista kansalaispolitiikaksi, jos sillä tarkoitetaan julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen ja sosiaaliturvan ja -vakuutuksen rapauttamista (ks. Koskiaho 2015, 511) ja vastuun siirtämistä lähiyhteisöille ja yksilöille itselleen tai valinnanvapauden lisäämistä niille, joilla on siihen varaa. Sen sijaan, jos kansalaispolitiikka tarkoittaa sitä, että sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmää uudistetaan kuulemalla enemmän kansalaisia, se mahdollistaa palvelujen järjestelmä- tai professiokeskeisyyden vähentämisen. Palvelut olisivat tällöin ihmisiä varten eikä päinvastoin.

Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja koheesion tähden ihmisten pitää kuitenkin pystyä ajattelemaan myös muita kuin itseään. Ihminen näyttäytyy tällöin moraalisena toimijana, joka pystyy ottamaan huomioon myös toiset ihmiset.

Eurooppalaisessa sosiaalipolitiikassa kaivataankin edelleen demokraattisesti sovittua yhteisvastuullista järjestelmää, joka takaa mahdollisimman hyvin kansalaisten yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisen kohtelun. Tämä kertoisi vastavuoroisuuden myönteisestä tulkinnasta, jolloin osoitetaan välittämistä ja tuetaan ihmisten keskinäistä riippuvuutta ottaen huomioon ihmisten erilaiset lähtökohdat ja elämäntilanteet.

 

Kirjoitus perustuu Vastavuoroinen sosiaalityö –teoksen (2016, Gaudeamus) artikkeliin ”Vastavuoroisuuden yhteisöllinen luonne”. Kirjoituksessa erityisesti pohditaan vastavuoroisuuden yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä ulottuvuuksia.

Tekstissä mainitut artikkelit:

Alvin W. Goldner (1960) The norm of reciprocity: A Preliminary statement. Americal Sociological Review 25(2), 161−178.

Koskiaho, Briitta (2015) Sosiaalipolitiikan politiikka keskieurooppalaisittain. Yhteiskuntapolitiikka Vol 80(5), 511−515.

 
 

Maritta Törrönen

Sosiaalityön professori - Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.