Vammaispolitiikka korostaa oikeutta työhön

19.12.2014 - Lukuaika 4 minuuttia
- Suomalainen yhteiskunta
Heli Leppälä - VTT, postdoc -tutkija, poliittinen historia, Turun yliopisto

Vammaisuutta on totuttu pitämään perusteena vapauttaa ihminen työnteon velvollisuudesta ja oikeuttaa hänet yhteiskunnan monipuoliseen tukeen. Nykyinen vammaispolitiikka ajaa linjaa, jonka mukaan vammaisilla tulee olla riittävin tukitoimin yhtäläinen oikeus työntekoon kuin muillakin kansalaisilla. Eläkelainsäädännön ja kuntoutusjärjestelmien periaatteiden välillä on selkeä ristiriita, joka vaikeuttaa vammaisten työllistymistä.

YLE uutisoi taannoin, että suomalaiselle järjestösektorille on viime vuosina luotu valtion maksamalla palkkatuella osa-aikatyön markkinat. Ne on tarkoitettu henkilöille, joiden arvioidaan olevan vamman, sairauden tai muun erityissyyn vuoksi vaikea työllistyä avoimille työmarkkinoille. Uutisen mukaan merkittävä osa monien järjestöjen toiminnasta pyörii nykyään palkkatuetun osa-aikaisen työvoiman varassa. Palkkatuki voi kattaa järjestöille koituvat kulut jopa kokonaisuudessaan.

Järjestöillä on nyt kuitenkin työministeriön uuden linjauksen aiheuttama ongelma, koska valtion palkkatukea ei enää makseta uusien osa-aikaisten työsopimusten solmimiseen ennen olemassa olevien sopimusten muuttamista kokopäiväisiksi. Tämän seurauksena järjestöt eivät ole voineet ottaa uusia osa-aikaisia työntekijöitä palkkatuettuihin tehtäviin, ja ne kärsivät työvoimapulasta.

Haastattelussa työministeri Lauri Ihalainen lupaa, että osa-aikaisten työsopimuksien tarjoaminen tehdään taas järjestöille mahdolliseksi. Osa-aikaisen työvoiman käyttöä voidaan hänen mukaansa moralisoida esimerkiksi palkan pienuudesta, mutta on muistettava, että järjestöt työllistävät palkkatuella ihmisiä, jotka eivät ole muunlaista työtä löytäneet.

Nämä työpoliittiset linjaukset eivät koske vain yhtä yhteiskunnan erityisryhmää, vaan ne ilmentävät kansalaisen asemaa laajemminkin. Tuleeko palkkatuettua työvoimaa käyttävällä työnantajalla olla oikeus yhä uusien osa-aikaisten työsopimusten solmimiseen, vaikka avointen työmarkkinoiden työnantajilta tämä on periaatteessa kielletty? Millainen asema tulevaisuudessa muodostuu sille kasvavalle joukolle, jolla on työkykyä ja -halua, mutta joka ei nykyisillä työehdoilla syystä tai toisesta löydä työtä avoimilta työmarkkinoilta?

Vammaispolitiikka rakentui hyvinvointivaltion mukana

Vammaisuuden käsitteellä määritellään sosiaaliturvaa koskevassa lainsäädännössä työkyvyttömyyttä. Sen perusteella jaetaan kansalaisia niihin, joita pidetään velvollisina hankkimaan toimeentulonsa omalla työllään ja toisaalta niihin, joilla on toimeentulossaan oikeus toisten apuun. Vammaisuuden ohella jakoa tehdään lapsuuden, sairauden, leskeyden ja vanhuuden perusteella.

Kuntoutusjärjestelmien tärkeänä tavoitteena puolestaan on vammaisten ihmisten työkyvyn ja osallistumismahdollisuuksien parantaminen sekä aktiivisen kansalaisuuden tukeminen. Kyse ei ole vain yhden erityisryhmän asioista, vaan laajemmasta näkökulmasta kansalaisen ja valtion suhteeseen.

Suomalainen vammaishuolto ja kuntoutus laajenivat yhtä matkaa hyvinvointivaltion kanssa toisen maailmansodan jälkeen. Tänä aikana Suomeen pystytettiin laajamittainen vammaishuoltojärjestelmä ja -palveluverkosto.

1970-luvun lopulle asti vammaishuolto perustui invalidihuoltolakiin (1946) ja vajaamielislakiin (1958). Niiden mukaisesti järjestettiin vain vammaisille tarkoitettuja erityispalveluita ja -ympäristöjä sekä tarjottiin kuntoutusta tarkasti rajatuille henkilöryhmille taloudellisen tarkoituksenmukaisuuden perusteella.

Vammaisten ajateltiin olevan lähtökohtaisesti ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolella ja tämän vuoksi sellaisten kuntouttavien toimenpiteiden tarpeessa, jotka integroisivat heidät siihen. Kansakunnan kokonaisuuden etua ja yhteiskunnan rationalisoinnin tavoitetta painottaneessa politiikassa näitä järjestelyjä ei nykyajattelun tapaan pidetty syrjivinä. Päinvastoin omalle paikalleen sopeutuminen nähtiin hyvän elämän edellytyksenä ja siten myös yksilön oman edun mukaisena.

Oikeus työhön ja yhteiskunnan jäsenyyteen

Näkökanta muuttui 1970-luvulla, jolloin vammaishuoltoa koskevaa lainsäädäntöä alettiin pitää auttamattoman vanhentuneena ja epäoikeudenmukaisena. Vammaisuuden käsite ja vammaisten ihmisten oikeudet määriteltiin liki kokonaan aiemmasta poikkeavalla tavalla. Normalisaation, osallistumisen ja tasa-arvon periaatteita painottaneessa vammaispolitiikassa vammaisilla ajateltiin olevan oikeus kuulua yhteiskuntaan ilman integroivia välivaiheita.

Aiemmilla vuosikymmenillä luotuja laitosten, erityiskoulujen ja suojatyön verkostoja alettiin pitää merkittävänä tekijänä vammaisten marginaaliseksi muodostuneeseen yhteiskunnalliseen asemaan. Vammaisilla korostettiin olevan oikeus samanlaisiin elämänsisältöihin ja elintasoon kuin muillakin. Tärkeänä keinona näiden tavoitteiden saavuttamisessa pidettiin yhteiskunnan ja sen palvelujärjestelmien sopeuttamista huomioimaan vammaisten tarpeita.

Yleisten palvelujärjestelmien avaamisen lisäksi pidettiin tarpeellisena luoda erilaisia vammaisten ihmisten osallistumista edistäviä tukitoimenpiteitä. Esimerkiksi fyysisesti vaikeavammaisten työllistämisestä käydyssä keskustelussa luovuttiin erillisen suojatyöjärjestelmän rakentamisen ihanteesta. Sen sijaan korostettiin, että vaikeavammaisillakin oli periaatteellinen oikeus avoimille työmarkkinoille työllistymiseen sekä sen mahdollistaviin tukitoimiin.

Eläke- ja kuntoutusjärjestelmät ristiriidassa

Kyseiset tavoitteet heijastelevat kokonaan uudenlaista tapaa ymmärtää vammaisuus. Eläkelainsäädännössähän tietyn asteinen vamma oli totuttu määrittelemään kansalaisen automaattisesti työmarkkinoilta vapauttavaksi ominaisuudeksi. Nyt nuoret työkyvyttömiksi määritellyt ihmiset kuitenkin vaativat, ettei heitä pitänyt täysi-ikäisiksi tultuaan sivuuttaa, vaan heillä tuli olla samanlainen oikeus osallistua työelämään kuin muillakin kansalaisilla.

Vammaisuudesta kehittyi 1970- ja 1980-luvuilla vähemmistöstatuksen kaltainen käsite, jonka perusteella kansalainen on oikeutettu osallistumismahdollisuuksiaan parantavaan erityistukeen, joka ei kuitenkaan samalla sulje häntä normaalin elinympäristön ulkopuolelle.

Vammaisten vaatimus työllistymismahdollisuuksiensa parantamisesta alleviivaa hyvinvointivaltion vammaisten asemaa koskevaan lainsäädäntöön sisältyvää ristiriitaa. Siinä missä sosiaaliturvaa koskevassa lainsäädännössä vammaisuus hahmotetaan edelleen yksilön työmarkkinoilta vapauttavaksi ominaisuudeksi, vammaishuollon ja kuntoutuksen järjestelmien tärkeänä tavoitteena on edistää vammaisten työllistymistä.

Viime vuosina on kiinnitetty runsaasti huomiota valtion palkkatuen kaltaisiin, työelämään osallistumista edistävien järjestelmien kehittämiseen. Siitä huolimatta eläke- ja kuntoutusjärjestelmien tavoitteiden periaatteellinen ristiriita on edelleen olemassa ja sen on viimeaikaisissa vammaisten työllistymistä koskevissa tutkimuksissa nähty vaativan ratkaisua, mikäli ollaan vakavissaan parantamassa vammaisten mahdollisuuksia työmarkkinoille osallistumiseen.

 
 

Heli Leppälä

VTT, postdoc -tutkija, poliittinen historia, Turun yliopisto - @HelkkyL
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.