Tiedeviestintä on osa tutkijan ammattitaitoa

16.07.2015 - Lukuaika 3 minuuttia
- Mediat ja teknologia Suomalainen yhteiskunta
Esa Väliverronen - Professori - Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos

Uusi tiedeviestintä on muutakin kuin oman tutkimuksen popularisointia. Se on osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun – tiedeyhteisön ulkopuolella.

Jos tutkija haluaa, että hänen työllään on vaikutusta niin akateemisessa yhteisössä kuin sen ulkopuolella, työstä kannattaa kertoa myös muille. Tiedeviestintä ei enää ole vain ylimääräinen harrastus, vaan olennainen osa tutkijan työtä.

Sosiaalisen median työkaluista on tullut yhä tärkeämpiä tutkimuksen ja tutkijan asiantuntijaroolin levittämisessä.

Tutkijoita kannustetaan kertomaan työstään erilaisille yleisöille, osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja esiintymään mediassa. Tutkimuksen rahoittajatkin vaativat, että monen vuoden työ ei saa jäädä pölyttymään raportteihin tai tieteellisiin artikkeleihin, joita kukaan ei lue.

Monet tutkijat silti valittavat, että ”kolmannesta tehtävästä” eli populaarista tiedeviestinnästä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ei palkita mitenkään. Ajatellaan, että uraansa luovan nuoren tutkijan kannattaa julkaista vain arvostetuissa vertaisarvioiduissa lehdissä, englannin kielellä.

Perinteinen näkemys tiedeviestinnästä tutkimustiedon popularisointina ja yleisön valistamisena ei oikein sovi tämän päivän mediaympäristöön.

Väite tiedeviestinnän turhuudesta akateemisessa kilpailussa ei välttämättä enää pidä paikkaansa. Kansainvälisten tutkimusten mukaan valtaosa tutkijoista on jo sitä mieltä, että julkisuudessa toimimisesta ja medianäkyvyydestä on hyötyä myös akateemisella uralla. Britanniassa tutkimuksen vaikuttavuus on jo otettu osaksi tutkimuksen arviointia ja yliopistojen rahanjakoa.

Erään arvion mukaan puolet tieteellisistä julkaisuista on sellaisia, joita eivät lue ketkään muut kuin vertaisarvioitsijat, tieteellisen lehden toimitus ja kirjoittaja itse.

Siksi tutkijan kannattaa nähdä vaivaa oman tutkimuksensa levittämisessä. Sosiaalisen median työkalut kuten Academia.edu, ResearchGate, LinkedIn, blogit tai myös Twitter ja Facebook tarjoavat tähän hyviä väyliä. Samalla ne luovat myös mahdollisuuksia kertoa omasta tutkimuksesta muillekin kuin akateemisille yleisöille.

Usein tiedeviestinnän esteenä näyttävätkin olevan tutkijoiden asenteet. Monet ajattelevat edelleen, että tiedeviestintä on vain oman, vasta valmistuneen tutkimuksen popularisointia, johon tulee tilaisuus ehkä kerran neljässä vuodessa. Mutta tutkija voi tehdä paljon muutakin: kirjoittaa blogin tutkimuksensa pohjalta, antaa haastattelun tai kommentoida ajankohtaisia, omaan alaan liittyviä ilmiöitä. Siis osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun oman asiantuntemuksensa pohjalta.

Kysyin elintarvike- ja terveystutkijoilta, mitä mieltä he ovat tiedeviestinnästä ja omasta roolistaan asiantuntijoina julkisuudessa (Yhteiskuntapolitiikka 3/2015). Osa tutkijoista rajasi tiedeviestinnän tiukasti oman tutkimuksen tulosten popularisointiin. Tämä rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan osallistua asiantuntijoina sellaiseen julkiseen keskusteluun, joka saa alkunsa tiedeyhteisön ulkopuolella. Samaan aikaan monet tutkijat valittavat julkisen keskustelun heikkoa tasoa ja toivovat, että tutkimus olisi siinä paremmin esillä.

Perinteinen näkemys tiedeviestinnästä tutkimustiedon popularisointina ja yleisön valistamisena ei oikein sovi tämän päivän mediaympäristöön. Tutkijoilla ei ole enää etuoikeutta toimia julkisuuteen tulevan tutkimustiedon portinvartijoina. Myös toimittajien, tai ylipäätään uutismedian, kyky toimia portinvartijana on heikentynyt merkittävästi internetin ja sosiaalisen median hallitsemassa uudessa mediaympäristössä.

Perinteinen näkemys tiedeviestinnästä on ristiriidassa tieteen uuden avoimuuden kulttuurin kanssa. Jos tavoitteena on erilaisten yleisöjen ottaminen mukaan keskusteluun, tutkijoilla ei ole enää etuoikeutta määritellä keskustelun agendaa ja sitä, mikä on oikeaa keskustelua.

”Osallistava tiedeviestintä” vaatii tutkijoilta kuuntelevampaa ja nöyrempää asennetta muihin keskustelijoihin.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tutkijoilla olisi oikeutta tai jopa velvollisuutta toimia kriittisinä faktojen tarkastajina julkisessa keskustelussa. Avoimessa ja entistä moniäänisemmässä mediaympäristössä tutkijat joutuvat kuitenkin kiinnittämään huomiota omaan viestintätyyliinsä, joka usein tulkitaan ylimieliseksi, holhoavaksi tai liian virkamiesmäiseksi.

Laajempi näkemys tiedeviestinnästä näyttää saavan lisää kannatusta tutkijoiden keskuudessa. Tähän vaikuttavat myös tutkijoiden omat, pääsääntöisesti positiiviset kokemukset mediasta. Tutkijat joutuvat hyväksymään sen, että mediajulkisuuden pelisäännöt eivät ole tutkijoiden kirjoittamia, eikä julkisuutta voi hallita kukaan. Viime kädessä ratkaisevaa on se, kokeeko tutkija, että hän pystyy julkisuuden kautta edistämään niitä asioita, joita pitää tärkeänä.

 
 

Esa Väliverronen

Professori - Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.