Terveyspalvelut luovat eriarvoisuutta

07.04.2016 - Lukuaika 3 minuuttia
- Suomalainen yhteiskunta
Minna Harjula - Dosentti, yliopistotutkija - Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Yhteiskunnan historian huippuyksikkö

Sote-uudistus pyrkii yhdenvertaistamaan terveydenhuoltoa ja kaventamaan eroja kansalaisten terveydessä. Samat tavoitteet ovat hallinneet terveyspalveluista käytyä keskustelua 1960-luvulta lähtien, mutta maksutonta hoitoa saavat vain lapset ja työlliset. Terveyspalveluiden saatavuus eri aikoina osoittaa, miten tulkinnat yksilön oikeuksista ja julkisen vallan vastuusta muuttuvat ajan saatossa.

Vielä 1900-luvun alussa Suomessa kullakin paikkakunnalla oli omanlaisensa, aukollinen terveyspalveluverkko. Palveluiden saatavuus määräytyi yksilön aseman ja asuinpaikan mukaisesti. Varakkaat kaupunkilaiset saattoivat valita mieleisensä yksityislääkärin, kun taas varattomien hoitoon pääsystä päättivät köyhäinhoitoviranomaiset. Puolet maalaiskunnista oli kokonaan vailla lääkäriä. Syrjäseudulla harvalukuiset kätilöt ja kiertävät sairaanhoitajattaret paikkasivat lääkäripulaa.

Julkisen vallan velvollisuutta palveluiden järjestämiseen alettiin peräänkuuluttaa 1920-luvulla, ja palveluiden alueellista tasa-arvoa alettiin rakentaa 1920–50-luvuilla. Kunnille asetettiin velvoite kätilöiden, kunnanlääkäreiden ja terveyssisarten palkkaamiseen sekä neuvoloiden ja sairaansijojen rakentamiseen.

Maksuttomat neuvolapalvelut edustivat täysin uudenlaista ajattelua: tavoitteena oli saada kaikkien sosiaaliluokkien äidit ja lapset palveluiden piiriin.

Maksuttomat neuvolapalvelut, joita oli tarjolla vuodesta 1944 alkaen, edustivat täysin uudenlaista ajattelua: tavoitteena oli saada kaikkien sosiaaliluokkien äidit ja lapset palveluiden piiriin. Neuvolapalveluiden käytöstä tulikin suomalaisia perheitä yhdistävä itsestään selvä oikeus. Kouluterveydenhuollon kehittämisen myötä maksuton terveydenhuolto ulottui 1950-luvun lopulla jo sikiöajasta nuoruusikään asti.

Kun 1960-luvulla havahduttiin suomalaisten aikuisten, erityisesti työikäisten miesten, korkeaan kuolleisuuteen, päämääräksi asetettiin kaikkien ikäluokkien saaminen terveyspalveluiden piiriin. Ongelmaa ratkottiin kolmella keinolla: ilmaiset terveyskeskuspalvelut, sairausvakuutus ja työterveyshuolto. Vuonna 1963 luotu sairausvakuutus toi sairausajalle taloudellista turvaa. Vuoden 1972 kansanterveyslain myötä tuotiin perusterveydenhuollon palvelut kaikkiin kuntiin, ja terveyskeskusten lääkäripalvelut muutettiin maksuttomiksi vuonna 1981. Vuoden 1978 työterveyslain vakiinnuttama työterveydenhuolto tarjosi monelle työssäkäyvälle vaihtoehtoisen reitin ilmaisen hoitoon.

Uudistukset rakensivat toisaalta kaikille kansalaisille yhtäläistä palvelutarjontaa ja minimiturvaa sekä toisaalta ansioihin ja työsuhteeseen perustuvia lisäetuuksia.

Kaikkien saatavilla olevat, maksuttomat avohoidon lääkäripalvelut jäivät lyhytaikaisiksi. Terveyskeskusmaksut otettiin uudelleen käyttöön lamavuonna 1993. Sen sijaan työterveyshuolto oli maksullista vain vuoden verran, vuodesta 1993 vuoteen 1994.

On ilmeistä, että nykyinen terveydenhuolto­järjestelmä ei tasoita terveyseroja, vaan itse asiassa luo ja ylläpitää eriarvoisuutta.

Tasa-arvotavoitteen näkökulmasta on ongelmallista, että vuodesta 1995 lähtien maksutonta hoitoa on tarjottu vain lapsille sekä työsuhteessa oleville, kun taas vanhuksilta ja työttömiltä on peritty vastaanottomaksu. Eriarvoisuus lisääntyi vuosina 1996–2001, kun sairausvakuutuskorvausten tasoa laskettiin ja minimipäivärahan saamiselle asetettiin tuloraja, joka sulki monet vailla tuloa olevat etuuden ulkopuolelle. Myös alueelliset erot kasvoivat, kun valtionohjausta purettiin eli kunnat saivat vapaammin päättää terveyspalveluistaan.

Terveyttä koskevat perusoikeudet kirjattiin 1990-luvulla perustuslakiin, ja yksilön oikeutta palveluihin tehostettiin vuonna 2005 hoitotakuulla. Oikeuksien toteutuminen vaatii yksilön aktiivisuutta sekä voimia ja kykyä perätä palveluihin pääsyä. Onkin ilmeistä, että nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä ei tasoita terveyseroja, vaan itse asiassa luo ja ylläpitää eriarvoisuutta.

Sote-uudistuksen tavoitteena on muuttaa sekä 1920-luvulta lähtien muotoutunut palvelurakenne että 1960- ja 1970-luvuilla vakiintunut rahoitusjärjestelmä. Vielä täysin avoin kysymys on, onnistutaanko uudistuksella katkaisemaan eriarvoistava kehityssuunta.

 
 

Minna Harjula

Dosentti, yliopistotutkija - Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Yhteiskunnan historian huippuyksikkö
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.