Tahmea media haastaa normaalin vuorovaikutuksen

09.07.2015 - Lukuaika 4 minuuttia
- Mediat ja teknologia
Sanna Raudaskoski - YTT, sosiaalipsykologian yliopistonlehtori - Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto

Yhä useammin lapsi joutuu kilpailemaan vanhempansa huomiosta älypuhelimen ruudun kanssa. ”Tahmeaan” medialaitteeseen uppoutunut vanhempi vastaa lapsen pyyntöihin viiveellä tai ei lainkaan.

Useimmat ovat joskus kokeneet tilanteen, jossa jotakin älylaitetta (puhelin, tabletti, tietokone) käyttävän ihmisen kanssa keskusteleminen on ollut turhauttavaa. Vastausta on joutunut odottamaan tai on saanut epäselviä tai vaillinaisia vastauksia ja on voinut kokea, ettei ole tullut kuulluksi ollenkaan. Joskus keskustelukumppanin orientaatio ei helposti irtaudu medialaitteesta, ja se saattaa herkästi palata siihen, jos se on hetkeksi irronnutkin. Olemme Eerik Mantereen kanssa käyttäneet tästä ilmiöstä nimitystä ”medialaitteen tahmeus”.

Käsitteellä ”tahmea media” viitataan siihen, millaiselta tilanne näyttäytyy sen henkilön näkökulmasta, joka kutsuu medialaitteeseen uppoutunutta henkilöä kanssaan vuorovaikutukseen. Vaikka kuinka kutsumme toista mukaan keskusteluun, ”tahmea” laite ei tunnu irtoavan näpeistä.

Voivatko tahmeat medialaitteet osoittautua kehityspsykologisiksi riskitekijöiksi?

Saman kulttuurin jäsenillä on yhteisiä oletuksia ihmisten ”normaaleista” toiminnoista. Yhteiset oletukset mahdollistavat jokapäiväisen yhteistoiminnan ymmärtämisen. Sosiaalistuessamme jonkin yhteisön ja yhteiskunnan jäseneksi nämä oletukset muuttuvat toimintamme tiedostamattomiksi ohjenuoriksi. Samalla ne ovat moraalisesti velvoittavia. Esimerkiksi pyyntö on vuorovaikutuskäytäntönä vaativa, ja oletamme että pyyntöömme vastataan jotenkin. Jos vastaus on kielteinen, odotamme selitystä.

Kun lapsena opimme keskustelun käytänteitä, opimme samalla myös soveliaan sosiaalisen toiminnan normeja. Kaikkialla läsnä olevat, tahmeat medialaitteet haastavat kuitenkin totuttuja vuorovaikutuksenrakenteita ja voivat tuoda kanssakäymiseen monitulkinnallisuutta ja hankaluutta.

Olemme Eerik Mantereen kanssa tarkastelleet tilanteita, joissa vanhemman vastaaminen lapsen pyyntöön viipyy tai sitä ei tule vanhemman käyttäessä älypuhelinta. Näissä tilanteissa on läsnä kaksi kilpailevaa toimintajärjestelmää: vanhemman vuorovaikutus laitteen kanssa sekä lapsen ja vanhemman välinen vuorovaikutus. Samalla läsnä on myös kaksi erilaista sosiaalista normistoa, joista toinen liittyy vuorovaikutukseen laitteen kanssa (ja laitteen välityksellä) ja toinen kasvokkaisen vuorovaikutuksen perusperiaatteisiin.

Tutkimusaineistossamme toimintojen päällekkäisyys näyttäytyi muun muassa vanhemman hitaana tai odotuksenvastaisena reagoimisena. Joissakin tilanteissa lasten täytyi tehdä kovasti töitä ”haastaakseen älypuhelimen ruutu” ja saadakseen vanhemman huomio.

Vuorovaikutussuhde medialaitteen kanssa vaatii käyttäjältä kognitiivista prosessointia, eikä siitä irtautuminen välttämättä onnistu helposti – varsinkaan, jos toiminto on kesken. Käytännössä medialaitteella voi suorittaa vain hyvin rutiininomaisia toimintoja ilman, että se suuresti vaikuttaa muuhun yhtaikaiseen toimintaan. Vähänkään monimutkaisemmat tai pidempää orientaatiota vaativat toiminnot medialaitteen kanssa vaikuttavat esimerkiksi samanaikaiseen keskusteluun takelteluina, viipymisinä ja uudelleen aloittamisina.

Kun vuoro keskustelussa medialaitteen vuoksi viipyy, sisältää taukoja, monipolvisuutta, jää kesken tai aloitetaan uudelleen, se vaikeuttaa vastaanottajan tekemää tulkintaa. Lasten ja vanhempien välisissä vuorovaikutustilanteissa tämä tarkoittaa sitä, että sosiaalisia taitoja vasta opetteleva lapsi ei varmuudella tiedä, liittyvätkö vuorovaikutuksen epäselvät elementit osallistujien yhteiseen toimintaan vai vanhemman laitteen käyttöön. Tahmeiden medialaitteiden läsnäolon voi olettaa vaikuttavan niihin lapsen sosiaalisiin ja emotionaalisiin taitoihin, jotka kehittyvät arkipäiväsessä vuorovaikutuksessa läheisten ihmisten kanssa.

Tutkimusaineistomme lapset olivat pääsääntöisesti 5–12-vuotiaita, ja tämän ikäiset lapset osaavat jo jonkin verran tulkita vuorovaikutustilannetta. Mutta entä kun pieni vauva odottaa medialaitteeseen juuttuneen vanhemman huomiota? Kiintymyssuhdeteorian mukaan vauvalle kehittyy turvallinen kiintymyssuhde, jos hän varhaisen vuorovaikutuksen myötä oppii luottamaan, että häntä hoitavat henkilöt vastaavat hänen tarpeisiinsa ja tunteisiinsa.

Varhaisen vuorovaikutuksen tutkimus on osoittanut, kuinka tärkeää vuorovaikutustoimintojen oikea ajoitus on, jotta vauva ei sulkeudu pois koko vuorovaikutustapahtumasta. Tutkimuksessamme tuli esiin, miten medialaitetta käyttävän vuoro usein viipyy tai on epäselvä. Tällaisella saattaa pienen vauvan kanssa toimiessa olla kauaskantoiset seuraukset, varsinkin jatkuvasti toistuvana.

Niin sanotut ilmeettömyyskokeet osoittivat jo neljäkymmentä vuotta sitten, miten voimakkaasti vauvaikäiset reagoivat fyysisesti läsnä oleviin, mutta ilmeettömiin vanhempiin. Voivatko vanhemmat, joiden huomio on kiinnittynyt vauvan sijasta medialaitteeseen, aiheuttaa samanlaisia hätääntymisen, ärtymisen ja apatian tunteita kuin ilmeettömyyskokeet saivat aikaan? Jos lapsi vauvasta asti kilpailee vanhemman huomiosta medialaitteen kanssa, voiko tämä olla uhka turvallisen kiintymyssuhteen syntymiselle? Voivatko tahmeat medialaitteet osoittautua kehityspsykologisiksi riskitekijöiksi?

Teksti pohjautuu YTM Eerik Mantereen kanssa kirjoittamaamme artikkeliin.

Lisätietoja tutkimusprojektista.

Lisätietoa julkaisusta.

 
 

Sanna Raudaskoski

YTT, sosiaalipsykologian yliopistonlehtori - Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto
 

Kommentit (1 kpl)

  • Eija Kontiainen - 11.07.2015 | 11:34 -

    Tällaista tietoa neuvoloiden käyttöön synnytysvalmennuksesta lähtien. Ennen kuin lastensuojelun tarvitsee ihmetellä mikä mättää.

     

    Samaa mieltä?

    27
    0

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.