Syyrian tilanne vaatii ennakkoluulotonta politiikkaa

18.12.2013 - Lukuaika 5 minuuttia
- Maailmanpolitiikka
Jaakko Hämeen-Anttila - Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori - Helsingin yliopisto, Maailman kulttuurien laitos

Syyrian sisällissota jatkuu, ja tilannetta on vaikea seurata toiveikkaana. Oppositiota yhdistää ainoastaan Al-Assadin hallinnon vastustaminen. Jos länsi luopuisi ennakkoluuloistaan, konfliktin ratkaisuun voisi löytyä mahdollisuuksia yhteistyöstä uuden maltillisen presidentin saaneen Iranin kanssa.

Syyrian tilannetta on seurattu tiiviisti jo pitkään. Maailmalla mielipiteet jakautuivat varhain kahtia: Venäjä ja Iran asettuivat presidentti Bashar al-Assadin taakse, länsi häntä vastaan. Mitä Syyriassa on oikein tapahtumassa?

Al-Assadien dynastia sai alkunsa nykyisen presidentin isän, vuonna 2000 kuolleen Hafiz al-Assadin aikana. Isä ehti olla presidenttinä kolme vuosikymmentä, ja poika on ollut hänkin jo kolmetoista vuotta vallassa. Molempien vallankäyttö on ollut aika ajoin kovaotteista ja sitä on oikeutetusti kritisoitu maailmalla. Syyriassa ei ole juuri uskallettu kohdistaa kritiikkiä presidenttiin.

Aivan yksinkertainen Syyrian tilanne ei kuitenkaan ole. Kuten Egyptin tapaus osoittaa, yksinvaltiaan vastustajat eivät välttämättä itse ole avoimen demokratian kannalla: Mubarakin sortumisen jälkeen vallasta ovat kiistelleet islamilaiset puolueet ja armeija. Medioilla on taipumus nähdä konfliktit hyvän ja pahan taisteluna: jos al-Assad on pahan akselilla, jonne George W. Bush hänet sijoitti, silloin vastustajien katsotaan automaattisesti edustavan hyvää. Todellisuus on toisenlainen.

Yksi Bashar al-Assadin politiikan kulmakivistä on ollut radikaalin islamin pitäminen kurissa. Hänellä on tähän varsin painavat syyt: presidentti ja suuri osa hänen lähipiiristään kuuluvat shiialaiseen vähemmistöön, alaviitteihin, joita jyrkän linjan sunnalaiset pitävät harhaoppisina. Islamilaisen fundamentalismin nousu Syyriassa on ollut al-Assadin kauhukuvana, eikä yksin hänen, vaan myös Syyrian kristittyjen ja ei-sunnalaisten muslimien, jotka yhdessä edustavat hyvinkin neljännestä Syyrian väestöstä.

Al-Assad oli viime vuodet ennen Syyrian levottomuuksien muuttumista sisällissodaksi hallinnut maataan tiukasti ja kovaotteisestikin, mutta hänen hallintonsa ei pohjimmiltaan poikennut monien lähialueiden hallinnoista, eikä häntä lännessä vielä leimattu hirmuhallitsijaksi. Levottomuuksien kasvaessa al-Assad on pitänyt tiukasti kiinni vallastaan ja joutunut askel askelelta turvautumaan yhä rajumpiin vastatoimiin. Niin varmasti myös Mubarak olisi Egyptissä tehnyt, jos armeija olisi pysynyt hänelle uskollisena ja tarjonnut hänelle siihen mahdollisuuden.

Al-Assadin otteitten koventuessa kansainvälinen yhteisö on jyrkentänyt suhtautumista presidenttiin. Konflikti pitkittyy, mutta on vaikea uskoa, että al-Assad pysyisi kovin pitkään enää vallassa, saati että hän pystyisi palauttamaan Syyrian yhtenäisyyden. Mutta mitä hänen jälkeensä tulee? Syyrian oppositio on pyrkinyt esiintymään yhtenäisenä, mutta todellisuudessa eri ryhmiä ei yhdistä muu kuin nykyhallinnon vastustus. Egyptin vaalit osoittivat, että erilaisten – maltillisten tai jyrkempien – islamilaisten puolueitten kannatus maassa on korkealla, ja Syyriassa tilanne on luultavasti samansuuntainen. Väkivaltaisempi vallanvaihto heijastuu luultavasti siten, että Syyriassa valtaan voivat nousta Egyptin presidentti Mursia huomattavasti jyrkemmät tahot, siitä puhumattakaan, että konflikti on jo nyt levittänyt aseita hyvin runsaasti eri järjestöjen käsiin.

Jos radikaalit fundamentalistit nousevat Syyriassa valtaan, on vaikea uskoa, etteikö vuosikymmeniä kestänyttä alaviittivaltaa kostettaisi alaviiteille, muillekin kuin niille, jotka olivat hallinnon korkeimmilla paikoilla. Kansanmurhan piruja ei toki pidä alkaa maalata ennenaikaisesti seinille, mutta Syyrian tilanteen kehitystä on vaikea seurata toiveikkaana.

Toiveikkaina sitä eivät seuraa myöskään Syyrian kristityt. Moni kristitty on vuosien varrella lukenut poliittista tilannetta ja tukenut vähintään hiljaisesti al-Assadin hallintoa. Tilanteen kärjistyttyä kristittyjä on muuttanut Syyriasta pois, ja vaikka pakolaisvirrat yleensäkin ovat olleet suuria, muutos uhkaa erityisesti kristittyjen asemaa. Vähemmistön pienentyessä sen merkitys vähenee, ja jos uusi hallinto osoittautuu ahdasmieliseksi, on olemassa hyvin suuri vaara sille, että Syyrian kristitty väestö pienenee entisestäänkin. Eikä jäljelle jäävillä ole helppoa.

Uhkat ovat suuria eikä helppoa ratkaisua ole. Osittainen lännen sotilaallinen väliintulo vain pitkittäisi konfliktia, ja Irakin lähihistoria kertoo paljon siitä, millaiseksi miehitetyn Syyrian tilanne voisi kehittyä. Irak on jo vuosikymmenen ajan kärsinyt väkivaltaisuuksista, joiden rinnalla Saddamin loppuvuosien elämän alkaa näyttää siedettävältä. Olisi mukava tarjota Syyrialle onnellista loppua, mutta sellaista on vaikea nähdä ainakaan lyhyellä aikavälillä.

On aina helpompaa kertoa, mikä meni pieleen, kuin korjata pieleen mennyt. Syyria on kärsinyt siitä, että se on ajettu nurkkaan, ja sen leimaaminen pahan akselin valtioksi George W. Bushin kuuluisassa puheessa oli harkitsematonta. Ennen kuin tilanne kääntyi pahaksi, Syyriaa olisi voitu rohkaista avautumaan ja tukea kaikkia niitä liberaaleja voimia, joita siellä oli.

Syyrian kohdalla tämä on myöhäistä, mutta Iran on nyt samassa tilanteessa. Edellinen maltillinen presidentti, vuosina 1997–2005 vallassa ollut Muhammad Khatami, yritti avata maataan ja aloitti liberalisoimisen, mutta varsinkin Yhdysvallat tyrmäsi avaukset, kuten Iranin tarjouksen toimia välittäjänä syyskuun yhdennentoista päivän jälkeisessä tilanteessa. Myös Khatami sai kuulla olevansa pahan akselilla ja talouspakotteet rasittivat Irania koko hänen valtakautensa ajan. Seurauksena Khatami menetti uskottavuutensa, kansa kyllästyi hänen uudistusyrityksiinsä ja tilalle saatiin jyrkän linjan Ahmadinejad. Nyt hänen aikansa on ohi ja maassa uusi, maltillinen presidentti, Hasan Ruhani. Talouspakotteiden purkaminen auttaisi Ruhania avaamaan maata ja rohkaisisi rauhanomaiseen muutokseen.

Koska Iran on ollut Syyrian läheinen tukija, lännen ja Iranin yhteinen esiintyminen Syyriassa saattaisi helpottaa tilannetta sielläkin, vaikka shiialainen Iran ei toki sunnalaisille fundamentalisteille paras ystävä olekaan. Iranilla on kuitenkin vaikutusvaltaa, jota se voisi käyttää tilanteen rauhoittamiseen ja parhaassa tapauksessa jopa siihen, että al-Assad suostuisi luopumaan vallasta. Syyrian konfliktin laukaiseminen vaatisi kuitenkin uudenlaista ajattelua lännen johtajilta ja luopumista syvälle juurtuneista ennakkoluuloista.

 
 

Jaakko Hämeen-Anttila

Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori - Helsingin yliopisto, Maailman kulttuurien laitos
 

Kommentit (1 kpl)

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.