Suomen sotien loppuminen toi muutakin kuin helpotusta – rauhankriisin

03.12.2015 - Lukuaika 5 minuuttia
- Suomalainen yhteiskunta
Kirsi-Maria Hytönen - Tutkijatohtori - Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto

Sotien jälkeistä aikaa on totuttu kuvaamaan kertomuksena ahkerasta ja yhtenäisestä kansasta, joka rakensi Suomen uudelleen, parempana. 1940-luvun loppuun sisältyy kuitenkin paljon myös ahdistusta ja epävarmuutta. Eikä evakkojen vastaanottaminenkaan tapahtunut ennakkoluuloitta.

Suomen sodanjälkeistä aikaa kuvitetaan usein aurinkoisilla otoksilla viimeisestä sotakorvausjunasta, Armi Kuuselasta tai Helsingin olympialaisista eli 1950-luvun aiheilla.

Talvi- ja jatkosotia on tutkittu Suomessa paljon, samoin muistojen kultaamaa 1950-lukua, jolloin sodan varjo väistyi ja elintaso alkoi kohota luoden pohjan suomalaiselle hyvinvointivaltiolle. Rauha ei kuitenkaan alkanut siitä, kun aseet vaikenivat. Sodan varjo oli vielä varsin tumma vuosina 1944–1949.

Nykyään rauhaan palaamisesta sotien jälkeen käytetään termiä rauhankriisi. Käsite sopii politiikkaan, talouteen, ulkomaankauppaan, teollisuuteen, maatalouteen sekä ihmisten henkilökohtaiseen arkeen. Rauhankriisiä potivat niin rintamalta palaavat sotilaat kuin heitä vastaanottaneet perheetkin: miehet, naiset ja lapset ympäri maan totuttelivat uuteen yhteiskuntaan.

Tuore kirja, Rauhaton rauha (toim. Ville Kivimäki ja Kirsi-Maria Hytönen, Vastapaino 2015), kuvaa ihmisten arkikokemuksia ja tuntoja sotaa seuranneina unohduksen, pulan, jälleenrakentamisen ja perheiden perustamisen vuosina. Kirjan tavoite on purkaa yksiulotteista historiakuvaa voitetusta sodasta ja menestyksellisestä rauhaan palaamisesta. Rauhaan paluu näyttäytyy toisin, jos pitää mielessä, etteivät ihmiset tienneet kaikkea, minkä me nyt tiedämme. Hei eivät tienneet edes kestäisikö syksyllä 1944 solmittu välirauhansopimus.

Aselevon astuttua voimaan rintamamiehet alkoivat odottaa kotiinpaluuta: osa helpottuneina, osa pettyneinä, hyvin monet sotaan väsyneinä, kotiinpaluuta kärsimättöminä odottaen.

Lapissa sota jatkui, mutta Etelä-Suomessa rauhaan palattiin hyvinkin nopeasti. Myös Euroopassa sodittiin vielä, mutta Suomessa toteutettiin jo rauhansopimuksen ehtoja, kotiutettiin rintamamiehiä ja suunnattiin katse tulevaisuuteen. Maalikuussa 1945, kun Lapin sota oli vielä kesken ja Berliini yhä Hitlerin vallassa, Suomessa järjestettiin demokraattiset eduskuntavaalit. Niissä vaaleissa vasemmistopuolueet saivat voiton.

Rauhaan paluun vuosia on usein kuvattu vaaran vuosiksi. Poliittisella tasolla vaaran vuodet tarkoittivat epävarmuutta siitä, mihin suuntaan suomalainen politiikka kääntyisi. Yksilöiden tasolla 1940-luvun loppu näyttäytyy epävarmuutena ja epätasapainona.

Asutustoiminta ja evakkojen sopeutuminen ja sopeuttaminen yhteiskuntaan esitetään usein yhtenä Suomen historian menestystarinoista. Asutustoiminta oli yksi keskeisimpiä rauhaan paluuseen liittyviä valtion toimenpiteitä, jonka syvempi merkitys on hahmotettavissa jälkikäteen. Antamalla pieniä maatiloja rintamamiehille ja karjalaisille valtio antoi samalla työtä ja mielekästä tekemistä. Vaikka useat näistä vastaperustetuista tiloista olivat pidemmällä tähtäimellä elinkelvottomia, ne kuitenkin edistivät yhteiskuntarauhaa ja toimivat näin myös sosiaalisen tasa-arvon ja tasapainottamisen välineenä.

Aikalaislähteiden tarkastelu kuitenkin osoittaa, ettei pakolaisten ja kotiin palaavien sotilaiden asettuminen yhteiskuntaan tapahtunut kivutta. Aikalaisten haastatteluista paljastuu hätkähdyttävä määrä ennakkoluuloja, syrjintää ja ilkeyttä erilaista kieltä puhuvia, eri uskontoa ja erilaisia arjen tapoja käyttäneitä karjalaisia kohtaan.

Käsityksemme evakoista on hyvin Karjala-keskeinen. Lapin sodan alta evakuoitiin kuitenkin yli satatuhatta siviiliä Pohjanmaalle ja Ruotsiin. Petsamolaiset eivät päässeet kotiinsa enää koskaan, mutta Petsamosta ei lauleta samanlaisia nostalgisia lauluja kuin Karjalasta. Karjalasta on tullut myyttinen koko kansan ikävöinnin kohde, ja muut luovutetut alueet ovat jääneet huomiotta. Evakkomatkan raskaus koski erityisesti saamelaisiin, joita kuoli matkalla enemmän kuin muita väestönosia. Saamelaiset lisäksi kokivat Lapin sodan seuraukset hyvin raskaasti, sillä heidän elämäntapansa ja elinkeinonsa mahdollisuudet tuhoutuivat paikoin kokonaan.

Sota oli päättynyt, joten helpotuksen tunne oli valtava. Rauha ei kuitenkaan ollut pelkkä riemun aihe kaikille. Esimerkiksi oikeistolaisesti suuntautuneille suomalaisille Saksan tappio ja Suomen tekemä rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa olivat karvasta kalkkia nieltäväksi. Sodanajan järjestöjen, kuten Suojeluskunnan ja Lotta Svärdin lakkauttamiset laittomina merkitsivät monille oman yhteisön menettämistä. Pakolaisten joukossa oli myös naisia, jotka olivat rakastuneet saksalaissotilaisiin tai neuvostoliittolaisiin sotavankeihin. Oli sotilaita, joilta jäi rakastettu ja lapsi Itä-Karjalaan miehitetylle alueelle, tai inkeriläisiä, jotka olivat tulleet Suomeen sodan aikana ja joiden kohtalo jäi nyt epävarmaksi.

Perheisiin myrskyisät sodan ja myös rauhan vuodet vaikuttivat monin tavoin. Sotien tuomat henkiset ja fyysiset vammat vaikeuttivat arkea, ja vuodet olivat voineet tehdä puolisoista vieraita toisilleen. Avioerotilastot kasvoivat. Pahaa oloa hoidettiin joissain perheissä alkoholilla. Maatiloilla naiset olivat tarttuneet aiemmin vain miehille kuuluneisiin tehtäviin, ja miehen paluu rintamalta muutti työnjakoa jälleen – mikäli mies palasi työkykyisenä.

Pientilan vanhahko emäntä, jonka puoliso ei ollut rintamalla ikänsä takia, koki rauhankriisin hyvin eri tavoin kuin helsinkiläinen nuori äiti, joka oli vihitty sota-aikana, odotti nyt ensimmäistä lastaan ja asui puolisonsa kanssa miehen vanhempien pienen kerrostaloasunnon alkovissa. Asuntopula oli etenkin Helsingissä niin valtava, että sitä on tänä päivänä vaikea käsittää. Kaupunkien muuttovoitto 1940-luvun lopulla oli yli 120 000 henkeä, mutta uusia asuntoja rakennettiin samaan aikaan vain noin 35 000. Vielä vuoden 1950 asunto- ja väestölaskennassa asutuskeskuksissa oli yli 22 000 henkeä vailla vakinaista asuntoa.

Perheitä myös perustettiin ja lapsia saatiin paljon. Suuret ikäluokat syntyivät heti sodan jälkeen, jo vuodesta 1945 alkaen. Lasten hankkiminen on hyvin konkreettinen uusi alku. Suurten ikäluokkien syntymisen voikin ajatella korostavan sitä, että katseet suunnattiin tulevaisuuteen.

Jälleenrakennuksen yhteishengen ja eteenpäin menemisen narratiivia rakennettiin vahvasti jo omana aikanaan. Suuri, jaettu kertomus tuli myös tarpeeseen. Se tukahdutti värejä alleen, mutta myös auttoi jaksamaan. Vaikka kokemusten moninaisuutta ei ole syytä unohtaa, ei tarvitse kokonaan torjua yhtenäistä kertomusta työteliäisyydestä, toivosta ja eteenpäin suuntaamisesta.

Nykyään voimme kuitenkin jo uskaltaa katsoa tarinan taakse. Yhtenäinen monokulttuurisuus ei kuvannut koko Suomea myöskään 1940-luvulla.

 
 
Jonne Renvall / Tampereen yliopisto

Kirsi-Maria Hytönen

Tutkijatohtori - Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.