Sitkeää vääntöä lastenhoitopolitiikasta

15.04.2015 - Lukuaika 4 minuuttia
- Keho, mieli ja sukupuoli Suomalainen yhteiskunta
Katja Repo - YTT, sosiaalipolitiikan professori (ma.) - Tampereen yliopisto

Suomalainen yhteiskunta tukee lasten hoitoa monipuolisesti. Yllättäen järjestelmämme on silti kasvavan kritiikin kohteena. Sen nähdään tukevan kotiäitiyttä tasa-arvotavoitteiden kustannuksella. Suomalaiset lapset myös osallistuvat varhaiskasvatuspalveluihin vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Järjestelmää on pyritty viime vuosina muuttamaan. Lähes kaikki muutosehdotukset on kuitenkin peruttu.

Suomalaisilla lapsiperheillä on mistä valita. Vanhempien palatessa töihin vanhempainvapaan jälkeen perheillä on laissa taattu oikeus turvautua kunnallisiin lastenhoitopalveluihin. Jos perheet eivät halua käyttää kunnan palveluja, yhteiskunta tukee rinnakkaisia hoitomuotoja. Kotihoidon tuki mahdollistaa lapsen hoitamisen kotona kolmivuotiaaksi asti. Yksityisen hoidon tuki kattaa osan yksityisten lastenhoitopalvelujen kustannuksista. Monet kunnat tarjoavat vanhemmille palveluseteleitä lasten varhaiskasvatuspalvelujen ostamiseen tai muita lisäetuuksia, jotka tukevat informaaleja ja markkinapohjaisia hoitoratkaisuja. Vuodesta 2000 6-vuotialla lapsilla on ollut oikeus maksuttomaan esiopetukseen.

Perheet ovat pääosin tyytyväisiä lastenhoitoratkaisuihinsa: useimmiten hoitomuoto on toiveiden mukainen. Kotihoidon valinneet kiittelevät kiireetöntä arkeaan, päiväkotihoidon laatuselvitykset kertovat vanhempien tyytyväisyydestä ja kokemukset yksityisistä ratkaisuista ovat pääosin myönteisiä. Tyytyväisyys nykyjärjestelmään on kirjattu myös lastenhoidon tukien muutosta ajaneeseen hallituksen esitykseen: ”Nykyinen lastenhoidon tukijärjestelmä on perusrakenteiltaan hyvin toimiva. Se tukee monipuolisesti perheiden mahdollisuuksia järjestää pienten lasten hoito haluamallaan tavalla.”

Onkin yllättävää, että lastenhoitomallimme herättää arvostelua. Naistutkijat luonnehtivat kotihoitoa tukevaa Suomea uusfamilistiseksi: politiikkamme tukee kotiäitiyttä tasa-arvotavoitteiden kustannuksella. Järjestelmämme sitoo äitejä pitkiksi ajoiksi kotiin. Varhaiskasvatuksen tutkijat painottavat järjestelmän ristiriitoja suhteessa esiopetukseen, sillä moni kotihoidossa oleva suomalaislapsi jää ammatillisen varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Suomalaiset lapset osallistuvat varhaiskasvatuspalveluihin vähemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa. Varhaiskasvatuspalveluita ovat esimerkiksi yhteiskunnan tarjoama esiopetus, päivähoito ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta.

Kokonaisuutta on pyritty uudelleenmuotoilemaan. Tasa-arvotavoitteisiin vedoten lasten kotihoidon tuen kestoa on esitetty lyhennettäväksi koskemaan vain alle 2-vuotiaita ja tukikuukausia on pyritty kiintiöimään erikseen molemmille vanhemmille. Samalla, lähinnä säästöihin vedoten, päivähoito-oikeutta on haluttu rajoittaa niiden lasten kohdalla, joiden toinen vanhempi on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidon tuella. Kaikki hallitusten muutosyritykset ovat kuitenkin julkisesti tyrmätty ja esitykset on peruttu.

Mistä on kyse ja miksi meidän on vaikea keskustella lastenhoitopolitiikastamme ilman suuria tunteita? Yksi selitys löytyy poliittisen järjestelmämme kaksijakoisuudesta. 1960-luvulta sosiaalidemokraatit ovat kannattaneet julkisen päivähoitopolitiikan kehittämistä ja keskusta ja kristillisdemokraatit puolestaan kotihoidon tukemista.

Kiistely johti 1980-luvun alussa poliittiseen kompromissiratkaisuun: sekä palvelujen että kotihoidon tuen kannattajat saivat tahtonsa läpi. Tuloksena oli kuitenkin kaksinapainen järjestelmä, jossa päivähoidosta ja lasten kotihoidon tuesta tuli toistensa vaihtoehtoja. Yhteistä arvopohjaa ei saavutettu, vaan jakolinjat kotihoitoa tukevien ja päivähoitopalveluja kannattavien näkemysten välillä ovat edelleen jyrkät. Tämä synnyttää kitkaa poliittisten toimijoiden yhteistyöhön ja vaikeuttaa uusien avauksien moniarvoista pohdintaa. Poliittinen kielenkäyttö kertoo jännitteistä. Rakennepoliittisten toimenpide-ehdotusten yhteydessä kansanedustaja Mari Kiviniemi viittasi ”sodanjulistukseen”, poliitikko Annika Saarikko ”järjen voittoon” ja sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty ”vaalipelkoon”.

Lasten kotihoidon tuki on suosittu etuus. Lähes kaikkia lapsia hoidetaan kotona jonkin aikaa ennen kolmatta ikävuotta. Kansalaiset vaativat jopa tuen korotusta. Suosittuus vähentää poliittisten toimijoiden intoa muutoksiin. Lisämausteen keskusteluun tuo se, että kunnat ovat hyvin haluttomia kasvattamaan päivähoidon kustannuksia, joita syntyisi lasten kotihoidon tuen uudelleenorganisoimisesta. Monet kunnat maksavat kuntalaisille pikemminkin erilaisia lisäetuja ja palveluseteleitä, jotka vähentävät kunnan oman lastenhoitopalvelun kysyntää.

Uudistuksia jarruttaa myös lastenhoitoon liittyvä valinnan vapauden ihanne, joka juontaa jo 1960-luvulta. Usein toistetaan, että vanhemmat tietävät parhaiten, miten heidän lastaan tulee hoitaa ja siksi vanhemmilla tulisi myös olla perhepoliittisia oikeuksia valintaan. Käytännössä valinnanvapauteen liittyvä sukupuolineutraalisuus johtaa kuitenkin usein traditionaalisiin valintoihin. Kotihoidon tuen käyttäjät ovat pääsääntöisesti äitejä. Tämä on poliittisessa kädenväännössä helppo sivuuttaa vetoamalla siihen, että jokainen perhe tekee omat valintansa.

Keskustelussa palataan toistuvasti vanhoihin poteroihin. Kädenvääntö kotihoidon ja päivähoitopalvelujen kannattajien välillä jatkuu. Tosin 2000-luvun poliittinen kiistely on myös avannut uusia lähtökohtia. Keskustelemme vakavammin nykymuotoisen lasten kotihoidon tuen tasa-arvo-ongelmista, varhaiskasvatuksen kehittämisen tärkeydestä ja osa-aikaisten ratkaisujen tukemisen merkityksestä. Keskusteluun olisi hyvä tuoda pontevammin ehdotuksia, joissa otettaisiin huomioon vanhempainvapaajärjestelmien kehittäminen sekä perheen ja työn yhteensovittamisen haasteet.

Myös tasa-arvopyrkimyksiä voidaan edistää kehittämällä vanhempainvapaajärjestelmää. Kotihoidon tuen kysynnän voi olettaa laskevan, jos vanhempainvapaan kesto olisi pidempi. Perheen ja työn yhteensovittamista tukevat myös työelämän perheystävälliset käytännöt. Olisi myös harkittava, kuinka palvelujen ja hoitotukien samanaikainen käyttö olisi mahdollista toteuttaa. Näin edistettäisiin lasten yhteiskunnallista osallisuutta ja äitien työssäkäyntiä.

 
 

Katja Repo

YTT, sosiaalipolitiikan professori (ma.) - Tampereen yliopisto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.