Saastuminen nosti Itämeren kansallismaisemaksi

10.03.2016 - Lukuaika 4 minuuttia
- Luonto ja maailma Suomalainen yhteiskunta
Tuomas Räsänen - Ympäristöhistorioitsija, tutkijatohtori - Turun yliopisto, yleinen historia

Itämereen suhtauduttiin vielä 1960-luvun alkupuolella kaatopaikkana, johon yhteiskunnan jätteet saattoi huoletta laskea. Herääminen meren saastumiseen pakotti kuitenkin suomalaiset muuttamaan suhdettaan mereen. Merestä tuli osa elinympäristöä, jonka hyvinvointi määritti myös ihmisten hyvinvointia. Tämän kehityskulun seurauksena Itämerestä saaristoineen tuli suomalaisten arvostama kansallismaisema. 

Itämeri on yhteinen asia – ja se on harvinaista nykyaikana. Miltei kaikki luonnonsuojelijoista yritysjohtajiin ja poliitikkoihin yli puoluerajojen tunnustavat meren ympäristöongelmat ja puolustavat sen suojelua.

Jaettu ja ajoittain äänekäs huoli Itämerestä todistaa, että meri merkitsee rannikkoseutujen suomalaisille paljon muutakin kuin kulissia laivaristeilyjen ilonpidolle tai muutaman tunnin matkaa Tallinnan edullisille olutapajille. Merellä ja sen rannoilla virkistäydytään, se tarjoaa ravintoa ja esteettisiä elämyksiä ja sen suojelu koetaan moraaliseksi velvollisuudeksi. Itämeri on keskeinen osa suomalaista mielenmaisemaa ja kansallisidentiteettiä. Tämä on kuitenkin historiallisesti hyvin tuore ilmiö.

Vain viisikymmentä vuotta sitten Itämerellä oli suomalaisessa kulttuurissa aivan toisenlainen rooli kuin nykyään. Vielä 1960-luvun alkuvuosina vain rannikon ja saaristojen kalastajayhteisöt kokivat meren elinympäristökseen. Muille suomalaisille meri oli kulttuurin ulkopuolista todellisuutta, johon ei rannikoita lukuun ottamatta kiinnitetty juuri mitään huomiota. Pinnanalaisella maailmalla ei koettu olevan kosketuspintaa ihmisten elämään, eikä siitä tiedetty juuri mitään.

Johtavat merentutkijat esittivät, että merta kannattaisi peltojen tapaan lannoittaa lisäravinteilla.

Merentutkijoiden mukaan Itämeren yksi tärkeimmistä anneista oli sen kyky vastaanottaa yhteiskunnan tuottamat jätteet. Jotta kaupunkien edustojen rantavesien tila paranisi, suositeltiin jätevesien johtamista ulkomerelle, jossa ne eivät haittaisi ketään. Nykyään Itämeren hankalin ympäristöongelma ovat liikaravinteet. Asenteet olivat kuitenkin 1950–1960-luvulla lähes päinvastaiset. Merentutkijoiden piirissä vallitsi aina 1960-luvun jälkipuoliskolle asti käsitys, että ihminen ei pysty vaikuttamaan meren tilaan. Tässä hengessä Suomen johtavat merentutkijat esittivät, että merta kannattaisi peltojen tapaan lannoittaa lisäravinteilla, jolloin kalansaaliit paranisivat. Vaikka järvien rehevöityminen oli yleisesti tunnustettu ongelma, merta pidettiin vesimassaltaan niin suurena, ettei siihen uskottu pätevän samat lainalaisuudet kuin sisävesiin.

Merisuhteen murros sai kipinän yleislänsimaisesta ympäristötietoisuuden laajenemisesta 1960-luvulla. Vähitellen koko maapallo nähtiin organismin kaltaisena keskinäisriippuvaisena järjestelmänä. Kun yhden osan toimintaa häirittiin, saattoi seurauksena olla yllättäviä häiriöitä toisaalla. Ensimmäisiä tällaisia häiriötekijöitä olivat ilmakehässä tehdyt ydinkokeet, joiden maailmanlaajuiseen radioaktiiviseen laskeumaan havahduttiin jo 1950-luvulla, sekä kemialliset hyönteistorjunta-aineet, jotka levisivät ilman ja meriveden virtausten mukana hyvin laajalle.

Kansainvälisten vaikutteiden myötä merentutkijat alkoivat etsiä ihmisen aiheuttamia ympäristömuutoksia myös Itämerestä. Käsitys Itämeren haavoittumattomuudesta romuttui vain muutamassa vuodessa uuden tutkimustiedon ansiosta. 1960-luvun loppuun mennessä oli käynyt selväksi, että Itämeressä oli moninkertaisesti enemmän ympäristömyrkkyjä kuin millään muulla merialueella maailmassa. Elohopean, DDT:n ja PCB-yhdisteiden pitoisuudet olivat myös moninkertaisesti korkeammat nykymääriin verrattuna. Lisäksi tutkijat epäilivät vahvasti, että kaupunkien ja teollisuuslaitosten jätevesistä sekä maataloudesta aiheutui happikatoa meren pohjalla ja rehevöitymistä ylemmissä vesikerroksissa.

Itämerestä löydetyt myrkyt päätyivät kaloista ravinnon mukana ihmisiin ja varastoituivat heidän elimistöönsä vuosikausiksi aiheuttaen vakavan terveysriskin. Tämä pakotti ihmiset huomaamaan yhteyden meren ekosysteemin ja oman hyvinvointinsa välillä. Tietoisuus riippuvuussuhteesta ulottui koko meren ravintoketjuun, jonka läpi myrkyt kulkeutuivat. Lisäksi se ulottui myös elottomaan luontoon aina meren pohjaa myöten. Happikadon taustalla olivat maalta tulevat ravinteet, mutta se sai aikaan ketjureaktion, jossa meren pohjan sedimenteistä vapautui veteen lisää ravinteita ruokkimaan levien kasvua. Kun ihminen toiminnallaan muutti Itämeren kemiallista koostumusta ja siten häiritsi meren ekosysteemejä, haittavaikutukset kohdistuivat suoraan ihmiseen itseensä.

Yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa viitataan usein käsitteeseen NIMBY (not in my backyard). Sillä tarkoitetaan vastarintaa, jota paikalliset kohdistavat yhteiskunnallisiin projekteihin, joita pitävät asuinympäristölleen haitallisina. Esimerkiksi kaatopaikan perustaminen herättää vastustusta, koska sen koetaan perustellusti uhkaavan ihmisten ja heidän lähiympäristönsä viihtyisyyttä.

Itämerestä tuli takapiha, jonka pilaamiseen suhtauduttiin NIMBY-ilmiön tavoin.

Itämerta oli käytetty yhteiskunnan kaatopaikkana kymmeniä, jopa satoja vuosia, koska sitä pidettiin ulkopuolisena todellisuutena, johon jätteet hävisivät haittoja aiheuttamatta. Herääminen meren saastumiseen ja sen haittavaikutuksiin muutti ihmisten ajattelua. Itämerestä tuli takapiha, jonka pilaamiseen suhtauduttiin NIMBY-ilmiön tavoin.

Itämeren arvonnousun näkyy myös siinä, että Turun saaristoon alettiin juuri 1960-luvun viimeisinä vuosina suunnitella Suomen ensimmäistä merellistä kansallispuistoa. Kansallispuistojen perustana on aina ollut paitsi alkuperäisen luonnon, myös kulttuurisesti merkittävinä pidettyjen maisemakokonaisuuksien suojeleminen. Kun suomalainen kulttuuri oli aiemmin etsinyt identiteettiään järvi- ja metsäluonnosta, nyt myös Itämeri sai paikkansa Suomen kansallismaisemien kaanonissa.

 
 

Tuomas Räsänen

Ympäristöhistorioitsija, tutkijatohtori - Turun yliopisto, yleinen historia
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.