Ratkaiseeko itsenäisyysäänestys Skotlannin identiteettikriisin?

04.06.2014 - Lukuaika 5 minuuttia
- Maailmanpolitiikka
Andrew G. Newby - Euroopan alueiden ja kulttuurien tutkimuksen dosentti - Helsingin yliopisto

Skotlantilaiset äänestävät syksyllä 2014 haluavatko he itsenäisen valtion vai pysyvätkö he edelleen osana Isoa-Britanniaa. Itsenäistyminen muuttaisi Euroopan vakiintuneita rajoja. Toisaalta Skotlannin itsenäistymisaikeilla on pitkä historia. Unionisteja ja itsenäisyyden kannattajia löytyy Skotlannin poliittisen kentän sekä vasemmalta että oikealta puolelta. Skotlannissa opiskellut ja työskennellyt akatemiatutkija Andrew G. Newby pohtii asetelmia kansanäänestyksen alla.

”Tottakai Skotlannin pitäisi olla itsenäinen maa.”
Islantilainen yhtye Sigur Rós marraskuussa 2013

”Haluamme teidän jäävän.”
Englantilaisen laulajan David Bowien kommentti Skotlannista helmikuussa 2014.

Kansainvälinen kiinnostus Skotlannin perustuslaillista tulevaisuutta kohtaan on kasvanut sen jälkeen, kun päätös itsenäisyyskansanäänestyksestä tehtiin loppuvuodesta 2013. Tämän vuoden syyskuun 18. päivänä Skotlannin asukkaita (Skotlannissa asuvia brittejä, EU:n ja kansainyhteisön kansalaisia, mutta ei David Bowieta tai Sigur Rósin jäseniä) pyydetään vastaamaan suhteellisen yksinkertaiseen kysymykseen: Pitäisikö Skotlannin olla itsenäinen maa? Tulos ratkaisee jo yli kolme vuosisataa kestäneen poliittisen ja taloudellisen unionin tulevaisuuden. Vuodesta 1999 alkaen Skotlannilla on ollut oma parlamentti ja hallitus, joilla on laaja sisäpoliittinen päätös- ja toimeenpanovalta.

Skotlanti joutui luopumaan itsemääräämisoikeudestaan Englannin ja Walesin kanssa vuonna 1707 solmitun unionin seurauksena. Tästä huolimatta Skotlanti säilytti monia itsenäisen kansakunnan tunnusmerkkejä, kuten erillisen koulu- ja oikeusjärjestelmän sekä uskonnon. 1800-luvulla aito unioni näytti mahdolliselta, sillä skotlantilaiset tunsivat itsensä ”pohjois-brittiläisiksi”. Skotlantilaiset olivat ylpeitä imperialisteja ja ennen kaikkea ylpeitä brittejä, ja pitivät itseään yhdenvertaisina kumppaneina englantilaisten kanssa. Tämän aikakauden aikana skotlantilaisten ja englantilaisten mielikuvat Skotlannista alkoivat kuitenkin selvästi erkaantua toisistaan. Lontoolaisten mielestä Edinburgh oli vain maakuntakaupunki kuten Manchester tai Leeds. Englantilaiset samaistivat englantilaisuuden ja brittiläisyyden, mikä turhautti skotteja.

Ristiriita säilyi 1900-luvulle ja Skotlannin kansanpuolueen SNP:n perustaminen 1930-luvulla antoi äänen niille, jotka toivoivat vahvistavansa Skotlannin vaatimusta olla erillinen kansakunta. Separatismin kannatus kasvoi vähitellen, koska imperiumin hajotessa skottien identiteetti nojasi vähemmän Ison-Britannian suurvalta-asemaan. Öljyn löytyminen Pohjanmereltä ja siitä saadut tulot vahvistivat 1970-luvulla SNP:n kannatusta, joka ei kuitenkaan riittänyt voittoon kansanäänestyksessä itsenäisyydestä vuonna 1979. Kansanäänestyksen epäonnistuminen ja Margaret Thatcherin konservatiivisen puolueen murtumattomalta vaikuttava asema vuoden 1979 jälkeen Englannissa vähensi skottien vaikutusmahdollisuuksia: vaikka Skotlannissa konservatiivien kannatus oli vähäistä, puolue johti maata Westminsteristä käsin. Konservatiivit olivat vallassa Lontoossa yhteensä 16 vuotta 1979–1997, jolloin Skotlannin laajempi itsemääräämisoikeus pysyi haaveena.

Vuonna 1997 valtaan noussut uudistunut työväenpuolue tarjosi skotlantilaisille uuden kansanäänestyksen parlamentista. Puolue toivoi löytävänsä sisäisen ratkaisun pitkäkestoiseen brittiläiseen identiteettikriisiin, mutta ilman, että äänestys johtaisi suoraan itsenäisyyteen.

Skotlantilaiset äänioikeutetut tarttuivat tilaisuuteen ja äänestivät itsehallinnon puolesta. Kustannuksiin ja sijaintiin liittyvistä kiistoista huolimatta uusi parlamentti perustettiin Edinburghiin, mistä alkoi uusi poliittinen aikakausi Skotlannissa. Pian ajatus Skotlannin itsehallinnosta arkipäiväistyi. SNP:stä koostuvan hallituksen kokoaminen vuoden 2007 vaalien tuloksena ei tarkoittanut itsenäisyyden hyväksyntää, mutta itsenäistä Skotlantia kannattavat löysivät yhteisen poliittisen äänitorven. Monet parlamenttia alun perin vastustaneet hyväksyivät instituution vähitellen.

Kun SNP nousi valtaan vuonna 2007, puolueen itsenäistymisohjelman yksityiskohtia ei ollut lyöty lukkoon. Unionistit ajattelivat, etteivät itsenäisyyspyrkimykset saisi riittävästi kannatusta. He pyrkivät nakertamaan parlamentin asemaa esittämällä SNP:n johtajalle Alex Salmondille vaatimuksia siitä, että hänen tulisi lunastaa lupauksensa itsenäisyyskansanäänestyksen järjestämisestä pikimmiten. Kun SNP voitti toiset vaalit vuonna 2011 ja muodosti jälleen hallituksen, vaaliohjelmassa luvattu kansanäänestys julistettiin järjestettäväksi.

Kansanäänestyksen suhteellisen yksinkertainen kyllä–ei-muoto peittää alleen skotlantilaisen identiteetin monimutkaisuuden. Vasemmalla puolella poliittista kenttää on itsenäisen pohjoismaisen Skotlannin kannattajia sekä niitä, joiden mielestä tällainen (idealisoitu) yhteiskunta voidaan rakentaa olemassa olevan unionin sisällä. Oikealla ovat luonnollisesti unionistit, mutta myös itsenäisyyden kannattajia, jotka uskovat, että itsenäinen Skotlanti olisi ketterä ja liberaali kansantaloustalous.

Kampanjointi on saanut banaaleja piirteitä. Sekä itsenäisyyden kannattajat että vastustajat ovat palkanneet lakimiehiä todistamaan, että heillä olisi oikeus öljytuloihin. Molemmat osapuolet ovat tilanneet mielipidetutkimuksia, joita ei ole laadittu objektiivisesti, ja hyödyntäneet erilaisia ”asiantuntijoita” vahvistaakseen omia näkökulmiaan. Unionistit ovat myös väittäneet, että itsenäinen Skotlanti joutuisi eroamaan EU:sta eikä pääsisi enää jäseneksi. Lisäksi on esitetty väitteitä, että Skotlanti ei voisi enää käyttää puntaa vaan joutuisi hankkimaan oman valuuttansa. Entinen Naton pääsihteeri ja piinkova unionisti George Robertson on vihjannut, että Skotlannin itsenäisyys olisi kansainväliselle terrorismille piristysruiske, joka kaivaisi maata Atlantin sopimuksen jalkojen alta. Nationalismi on esitetty hajottavana voimana: 1970-luvulla vastustajat hakivat vertauskohtaa Pohjois-Irlannin levottomuuksista, 1990-luvulla Jugoslaviasta ja nyt Ukrainasta. Ei-kampanjan jatkuva negatiivisuus (joidenkin sisäpiiriläisten mukaan koodinimellä ”Projekti pelko”) on silti ainakin lyhyellä tähtäimellä kääntynyt itseään vastaan.

Kun SNP nousi valtaa Edinburghissa vuonna 2007, täyden itsenäisyyden kannatus oli selvästi alle 30 prosenttia. Yleisesti arvellaan, että kyllä-kampanjan suosio on syyskuussa tätä suurempi. Neljän viimeisimmän kampanjakuukauden lähestyessä mielipidekyselyt viittaavat kapenevaan kuiluun kahden vaihtoehdon välillä siten, että 50 prosenttia äänestäjistä kannattaa ei-vastausta, 40 prosenttia kyllä-vastausta ja 10 prosenttia ei vielä ole valinnut kantaansa.

Jos minun olisi pakko ennustaa, sanoisin että olisin yllättynyt jos Skotlanti äänestäisi itsenäisyyden puolesta. Vuosi sitten olisin saattanut vastata, että olisin järkyttynyt. Lopputulos vaikuttaa kuitenkin todennäköisesti paljon tiukemmalta kuin olin ajatellut. Vuonna 1996 minun olisi ollut vaikeaa edes kuvitella, että Skotlannin parlamentti perustettaisiin kolme vuotta myöhemmin. Kansanäänestyksen lopputuloksesta huolimatta debatti jatkuu: niin tiukasti yhteenkietoutuneita unionismi ja separatismi skotlantilaisessa identiteetissä ovat.

 
 

Andrew G. Newby

Euroopan alueiden ja kulttuurien tutkimuksen dosentti - Helsingin yliopisto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.