Ovatko suomalaiset entistä hullumpia?

26.03.2015 - Lukuaika 3 minuuttia
- Keho, mieli ja sukupuoli
Petteri Pietikäinen - Aate- ja oppihistorian professori - Oulun yliopisto

Mikäli uutisia ja nykytutkimusta on uskominen, suomalaisten mielenterveys on entistä horjuvampi. Puhutaan mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä, masennuksen nousemisesta kansansairaudeksi ja siitä, miten niin vanhat kuin nuoret kärsivät mielenterveysongelmista. Aiempien vuosikymmenten tutkimusten valossa tämä kuva on pahasti vääristynyt.

Kevyiden mielenterveyshäiriöiden eli neuroosien diagnostinen käyttö levisi 1900-luvun puolivälissä kaikkialla länsimaissa, myös Suomessa. Diagnoosien nousuun vaikutti psykosomaattisen lääketieteen suosio: fyysisiä oireita alettiin tulkita psyykkisten ongelmien ilmentyminä. Esimerkiksi vatsakipua, astmaa ja korkeaa verenpainetta pidettiin tyypillisesti neuroosin merkkeinä.

Psykoanalyysin nousu Suomessa 1960-luvulta alkaen lisäsi lievien häiriöiden diagnooseja. Psykoanalyysista inspiroituneet psykiatrit tulkitsivat herkästi ihmisen normaalia ajattelua ja käyttäytymistä neuroosin oireina.

1960-luvun puolivälissä psykiatri Yrjö Alanen työtovereineen selvitti helsinkiläisten ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden mielenterveyttä. Vain vajaa 15 prosenttia opiskelijoista sai terveen paperit. Yli puolet opiskelijoista laskettiin lievästi häiriintyneiksi, viidesosa vakavammin neuroottisiksi ja loput luonnehäiriöisiksi ja rajatilapsykoottisiksi. Alasen tutkimuksen mukaan siis 75 prosentilla opiskelijoista oli 1960-luvulla jonkinasteinen mielenterveysongelma.

Muutama vuosi myöhemmin, 1970-luvun alussa, psykiatri Erkki Väisänen ja hänen kollegansa kartoittivat vajaan tuhannen tavallisen suomalaisen mielenterveyttä kyselylomakkeilla ja haastatteluilla. Tutkimuksen mukaan tässä otoksessa vain kolmasosa (34 %) oli täysin terveitä. Kahdella kolmasosalla oli joko lievä tai vakava neuroosi, luonnehäiriö, rajatilaongelma tai psykoosi.

Kahdella kolmasosalla suomalaisista oli siis jonkinasteinen mielenterveysongelma 1970-luvun alussa. Psykooseista ja muista vakavimmista sairauksista kärsiviä oli tosin vain muutama prosentti – kuten on nytkin. Suomalaisilla ei siis ole 2000-luvulla enempää mielenterveyshäiriöitä kuin aikaisemmin.

Tilanne ei ole suuresti muuttunut vajaan puolen vuosisadan aikana. Vuonna 2011 julkaistun selvityksen mukaan joka vuosi lähes 40 prosenttia eurooppalaisista on mieleltään sairaita. Luku hätkähdyttää, mutta on samassa linjassa edellä mainittujen suomalaistutkimusten tulosten kanssa. Eurooppalaisten mielenterveyttä selvittäneet tutkijat korostivat arvion varovaista luonnetta. Rivien välistä voi siis lukea, että he olettivat mielenterveyshäiriöiden esiintyvyyden olevan tulosta korkeampi.

Korkeita lukuja selittää osittain se, että väestötutkimuksissa korostuu oireilun ja sitä kautta sairastavuuden yleisyys tietyssä ajallisessa pisteessä. Näin nekin ihmiset, jotka eivät ole hoidon piirissä, tulevat tutkimukseen mukaan psyykkisesti oireilevina. Vaikka sairastuvuusluvut ovat huiman korkeita, vakavasti oireilevia on edelleen vähän. Edellä mainitussa eurooppalaistutkimuksessa oli myös mukana unihäiriöt ja päihteiden väärinkäyttö, jotka eivät ole itsessään mielenterveyshäiriöitä.

Entäpä sitten masennuksen nousu kansansairaudeksi? Masennus on nykyajan suosikkidiagnoosi neuroosien sijaan. Kymmenen vuoden aikana masennuslääkkeiden kulutus on kaksinkertaistunut, ja lääkekulutuksen mittarilla masennus on jatkuvasti lisääntynyt. Vuonna 2013 yli puoli miljoonaa suomalaista eli lähes kymmenen prosenttia väestöstä sai Kela-korvausta masennuslääkkeistä ja keskushermostoa stimuloivista lääkeaineista (Lääketilasto 2013).

Masennus ei kuitenkaan ole selvärajainen sairaus, vaan kattaa monenlaista oireilua ja ahdinkoa. Erityisesti talouden ja työelämän huolet sekä parisuhdeongelmat kääntyvät usein depressioksi.

1970-luvulta alkaen masennuksen kriteerit erotettiin ihmisen koetusta elämäntilanteesta. Aiemmin talous- ja rakkaushuolia ei ollut diagnosoitu masennukseksi vaan ne olivat todellakin talous- ja rakkaushuolia. Tosin ainakin osa niiden rasittamista ihmisistä luokiteltiin jonkinasteisiksi neurootikoiksi ennen depression leviämistä.

Kun masennusta ja muita mielenterveyshäiriöitä on näin paljon, voi diagnostisissa kriteereissä olla ongelmia. Diagnoosien seinämät näyttäisivät vuotavan ja päästävän läpi sellaista inhimillisen käyttäytymisen kirjoa, jotka eivät ole niinkään sairauden oirehdintaa vaan varjoisia mielentiloja tai vaikean elämäntilanteen aiheuttamaa huolta. Psyykkisen sairastamisen rajat ovat muutenkin huokoiset ja niin sanottu tervekin voi joskus oireilla psyykkisesti.

Erityisen huolestuttavaa on kriittisen ajattelun vähäisyys tutkimustulosten tulkinnoissa. Nykytieteen tehtävä on korjata varsinkin sosiaalisessa mediassa vellovaa mututuntuma -tietoa. Se näkyy väitteissä, kuten ”tuntuu siltä, että väkivaltaisuus on Suomessa lisääntynyt” (oikeasti se on vähentynyt), ”tuntuu siltä, että maahanmuuttajat tekevät enemmän henkirikoksia kuin kantaväestö” (eivät tee) tai ”musta tuntuu että mielenterveyshäiriöt ovat lisääntyneet” (eivät ole). Kun seuraavan kerran ilmestyy mielenterveyshäiriöiden lisääntymistä päivittelevä uutinen, sen todenperäisyyttä on syytä epäillä.

 
 

Petteri Pietikäinen

Aate- ja oppihistorian professori - Oulun yliopisto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.