Oikea sotilas ei turhista valita

02.07.2015 - Lukuaika 4 minuuttia
- Keho, mieli ja sukupuoli Suomalainen yhteiskunta
Anni Ojajärvi - VTT, nuorisotutkija - Nuorisotutkimusverkosto

Ensi viikon maanantaina aloittaa taas joukko nuoria varusmiespalveluksen. Sen sanotaan tekevän pojista miehiä. Kuuluuko tähän armeijamieheyteen sairaana hampaan pureminen vai hoitoon hakeutuminen?

Varusmiesten terveyskäyttäytymistä tutkineen väitöskirjan mukaan varusmiesyhteisö ja sen epäviralliset säännöt ohjaavat sitä, millainen sairastaminen on hyväksyttävää ja mitkä oireet ovat tarpeeksi painavia sairausloman hakemiseen.

”Sotilas vetää röökiä, sotilas ei oo vemppa”

”Sotilas vetää röökiä, sotilas ei oo vemppa”, totesi eräs varusmies istuessaan tupakka suussa marssiharjoituksen tauolla. Kyseessä oli alokasajan ensimmäinen pidempi marssi. Aurinko paistoi ja nurmikolla olisi istunut mielellään pidempäänkin, ellei kouluttaja olisi hetken päästä ilmoittanut harjoituksen jatkuvan. Myöhemmin varusmiehet palasivat vielä pohtimaan ”vemppoja” eli varusmiehiä, jotka olivat saaneet terveydellisistä syistä vapautuksen sen päivän marssista: he eivät yrittäneet riittävästi, olivat valesairaita tai vähintäänkin valittivat liian pienestä. Oikea sotilas ei heidän mukaansa pienistä valita, saati makaa sängyssä.

Näemme terveysvalinnat helposti vain tietoisina, yksilöllisinä ja järjen ohjaamina valintoina, joihin voi suoraan vaikuttaa lisäämällä tietoa tai ohjeita. Muiden odotukset, mielikuvat ja sosiaaliset tilanteet vaikuttavat kuitenkin paljon ihmisten terveysvalintoihin. Varusmiesten sairauslomat ovat yksi esimerkki siitä, miten yhteisö ja sosiaaliset tilanteet suuntaavat terveyskäyttäytymistämme. Jokaisella marssilta pois jääneellä oli varuskuntasairaalasta saatu virallinen vapautus harjoituksesta. Silti muiden varusmiesten arvio sairauslomien tarpeellisuudesta oli usein se, jolla oli eniten painoarvoa. Vaakakupissa oli maine sosiaalisessa yhteisössä eli se, osaako purra hammasta vai onko heikko ja valittaa liian pienestä.

Tutkittujen varusmiesten kesken muodostui epävirallisia sääntöjä sille, milloin oli yhteisön mukaan epäreilua olla poissa rivistä ja miten suhtauduttiin henkilöön, joka tuli paikalle ”pää kainalossa”. Säännöt olivat kuitenkin ristiriitaisia. Liiallisia sairauslomia välteltiin, mutta tekaistuilla syillä saaduilla vapailla saattoi silti saada kovan jätkän tai jermun maineen. Jos halusi säilyttää hyvä maineen varusmiesyhteisössä, tuli hoitoon hakeutumisessa huomioida ajoitus, perustelut ja yhteisön arviot oireista. 

Sairastuminen oli todiste kehon heikkoudesta

Hoitoon hakeutuminen olikin usein erilaisten yhteisöllisten neuvotteluprosessien tulosta. Muut varusmiehet auttoivat nuoria arvioimaan omia oireitaan ja yhteisö harjoitti myös sosiaalista kontrollia. Jos vapautuksia kertyi muiden mielestä liikaa tai liian vähäisiltä kuulostavilla oireilla, saatettiin kaveri leimata valesairaaksi, motivaatio-ongelmaiseksi tai liian heikoksi. Taustalla oli varusmiesten oletus, että kunnon sotilaan keho kestää, ja sairastuminen oli todiste kehon heikkoudesta. Tämä nosti kynnystä lähteä varuskuntasairaalaan. Toisaalta yhteiset neuvottelut saattoivat joskus johtaa siihen, että kokonainen pienryhmä haki vapautuksia – kukin milläkin syyllä. Tärkeää oli, ettei kaveria jätetty pulaan ja että hoitoon hakeutumisesta neuvoteltiin yhdessä.

Pääosin varusmiesyhteisö tuntui toistavan suomalaisen miehen eetosta, jossa tosimies menee hoitoon vasta pakon edessä, ja silloinkin ennemmin fyysisten kuin psyykkisten oireiden takia. Eetos näytti kuitenkin osin rakoilevan. Varusmiehet eivät yksioikoisesti toistaneet aiempien miessukupolvien puhumattomuuden mallia, vaan keskustelivat keskenään vaikeistakin tunteista ja henkisestä jaksamisesta. He myös tukivat ja ymmärsivät toistensa erilaisia selviytymiskeinoja. Esimerkiksi jos parisuhde katkesi, oli hyväksyttyä hakea hetkeksi vapautusta, mutta silloinkin tekaistuilla fyysisillä oireilla, vaikka oireet olivat henkisiä.

Suomalaisten miesten heikon hoitoon hakeutumisen ja huonon itsensä kuuntelun on nähty johtavan muihin pohjoismaihin verrattuna lyhyempään elinajanodotteeseen. Tutkimani varusmiehet kyllä tunnistivat, ymmärsivät ja keskustelivat omista oireistaan ja tuntemuksistaan. He kuitenkin sopeuttivat ne käsillä olevaan sosiaaliseen tilanteeseen, muiden varusmiesten arviointeihin ja instituution arkeen. Olisikin tärkeää kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten eri instituutiot ja niiden sisäiset pienryhmät tukevat nuorten miesten hoitoon hakeutumista.

Sotilaskouluttajien epäviralliset ohjeet ja varusmiesyhteisö vahvistivat ilmapiiriä, jossa pieniä oireita tuli kestää ja turhaa valittamista vältellä. Oppi sopii hyvin suomalaiseen työkulttuuriin, jossa sairaana työskentely saa helposti sankaritarinan aineksia. Kovuudessa, kestämisessä ja hampaan puremisessa on kunniaa, joka liitetään itsensä ylittämiseen ja vaikeista tilanteista yli pääsemiseen. Niiden kääntöpuolena on kuitenkin sairastamiseen ja heikkouteen liittyvä häpeä.

Väitöskirjaa ”Terve sotilas! Etnografinen tutkimus varusmiesten terveystajusta sosiaalisena ilmiönä” voi tilata täältä.

 
 

Anni Ojajärvi

VTT, nuorisotutkija - Nuorisotutkimusverkosto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.