Mosambik arvostaa vallanpitäjille räksyttäviä muusikoitaan

29.01.2016 - Lukuaika 4 minuuttia
- Kulttuuri ja viihde Maailmanpolitiikka
Janne Rantala - Kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Itä-Suomen yliopistossa filosofian tiedekunnassa. - Vieraileva tutkija Afrikan tutkimuksen instituutissa Eduardo Mondlanen yliopistossa Maputossa.

Vapautta kritisoida vallanpitäjiä on suojeltu Afrikassa jo kauan ennen länsimaisia ihmisoikeusjulistuksia – kunhan kritiikki on esitetty runollisessa muodossa. Musiikin kaupallistuminen uhkaa toisinaan ilmaisunvapautta enemmän kuin yksivaltiaat.

Mosambikissa, kuten muuallakin eteläisessä ja keskisessä Afrikassa, on jo viimeiset 200 vuotta vallinnut niin sanottu poeettisen luvan periaate. Käsite tarkoittaa normaaleja käytöstapoja rikkovan yhteiskuntakritiikin sallimista, sikäli kun kritiikki esitetään runollisessa muodossa. Käsitteen kehitti etnomusikologi Hugh Tracey 1940-luvulla Mosambikissa tutkiessaan chopi-kansan musiikkikulttuuria.

Poeettinen lupa on YK:n ihmisoikeuden julistusta ja luultavasti myös valistuksen ihmisoikeusjulistuksia vanhempi alueellinen ilmaisunvapauden käytäntö. Kuninkaita, siirtomaaherroja ja elinikäisiä presidenttejä on sen puitteissa tarvittaessa solvattu päin naamaa, kuvaavat tutkijat Leroy Vail ja Landeg White klassikkoteoksessaan ”Power and The Praise Poem”.

Poeettisen luvan periaate on heidän mukaansa kestänyt suurten afrikkalaisten imperiumien nousun ja tuhon, eurooppalaisvalloituksen ja kolonisaation, itsenäistymisten jälkeiset diktatuurit sekä länsimaisten rahoituslaitosten määräämät rakennesopeutusohjelmat.

Kuninkaita, siirtomaaherroja ja elinikäisiä presidenttejä on poeettisen luvan puitteissa tarvittaessa solvattu päin naamaa.

Länsimaissa demokratia käsitetään usein edustuksellisuuden, puoluejärjestelmän ja lehdistönvapauden kaltaisten instituutioiden kautta. Myös Mosambikissa länsimaisella demokratiakäsityksellä on paljon vaikutusvaltaa: maa saa rahallista tukea useilta länsimailta, ja ulkomaisia kansalaisjärjestöjä on tusinoittain.

Mosambikilaiset kuitenkin elävät siinä määrin musiikillisessa yhteiskunnassa, että heidän hyvinvointiinsa ja vapauteensa vaikuttaa muusikoiden ilmaisunvapaus poliittisia instituutioita ja vapauksiakin enemmän.

Vaikka ilmaisunvapauteen kuuluvat myös oikeus osoittaa mieltä ja taiteilijan ilmaisunvapaus, esimerkiksi muusikon ilmaisunvapauden mittaamiseksi ei ole lehdistönvapausindeksien kaltaisia vertailevia mittareita. Tämä usein unohtuu julkisessa keskustelussa, jossa painotetaan lehdistönvapautta.

Jazzin, afropopin sekä hengellisten ja taistelulaulujen merkitystä siirtomaavallan ja apartheidin vastaisessa taistelussa on musiikin tutkijoiden mukaan lähes mahdotonta liioitella.

Mosambikilaisyleisön odotuksena on aina näihin päiviin asti ollut, että musiikissa on sanoma. Varsinainen ”hömpän” tekeminen ei tullut aiemmin edes muusikoiden mieleen. Sanoma voi olla valistava tai moralistinen, mutta myös voimakas kriittisyys vallanpitäjiä ja heidän toimiaan kohtaan on ollut suhteellisen yleistä ja sallittua.

Esimerkiksi sisällissodan aikana vuosina 1976–1992 muusikoiden Ghorwanen ja Salimu Muhamedin sotaa vastustavat laulut nousivat radiohiteiksi, vaikka maassa vallitsi yksipuoluejärjestelmä ja valtio omisti ainoan sallitun radiokanavan ja studion. Sotaa kutsutaan myös horjutussodaksi (guerra de desestabilização), koska sotaa lietsoivat myös apartheidilla hallitut naapurimaat Etelä-Afrikka ja Rhodesia.

Kaupalliset kanavat jättävät monesti soittamatta yhteiskuntakriittisiä kappaleita, koska eivät halua suututtaa sponsoreita, joilla on kytköksiä valtapuolueeseen.

Nykyään vallan kriitikkoina toimivat muun muassa räp-muusikot, kansanmuusikot ja afrojazzin taiturit. Valtaapitävät ja muusikot itse uskovat, että musiikilla oli merkittävä vaikutus vuosien 2008 ja 2010 suurmielenosoitusten syntyyn. Yleinen syyttäjä kutsuikin räppäri Azagaian puhutteluun epäiltynä valtion turvallisuuden vaarantamisesta vuoden 2008 suurmielenosoitusten jälkeen. Varsinaiselta syytteeltä räppärin pelasti se, että kyseinen yhteiskuntakriittinen, kansannoususta kertova kappale ”Povo no Poder” (Kansa vallassa) oli nauhoitettu vasta mellakoiden jälkeen.

Levy-yhtiöitä on Mosambikissa todella vähän eivätkä ne julkaise kriittistä räppiä. Mosambikin räppärit julkaisevat kantaaottavaa musiikkia yhä lähes viikoittain, mutta enimmäkseen omakustanteina. Levy-yhtiöiden tuen puuttuessa joudutaan usein odottamaan kuukausia levyä, joka olisi ollut polttavan ajankohtainen.

Mosambikissa on vallinnut laillistettu ennakkosensuuri ainoastaan siirtomaavallan aikana. Soittokieltolistojen ja rajalla rikottujen levyjen sijaan ilmaisunvapautta on pyritty itsenäisyyden aikanakin rajoittamaan monin keinoin.

Yksipuoluediktatuurin aikana vuosina 1975–1994 pyrittiin lähinnä propagandan ja niin sanotun poliittisen orientaation avulla varmistamaan, että artistit ylistäisivät sosialistisen vallankumouksen arvoja ja johtajia, kuten presidentti Samora Machelia. Ironista on, että viime vuosina mosambikilaisräppärit ovat hyödyntäneet toistuvasti Machelin ääntä ja ideoita kritisoidakseen nykyisiä vallanpitäjiä ja kasvavaa epätasa-arvoa.

Propagandaa kovemmatkin keinot olivat käytössä. Muusikko Salimu Muhamed joutui vuonna 1982 uudelleenkoulutusleirille maan pohjoisosiin, missä häntä kidutettiin. Syytä rangaistukseen ei koskaan kerrottu.

Vapauduttuaan Salimu levytti radiohitin ”Bilibiza”, joka oli nimetty leirin mukaan. Kappaleessa hän sivalsi raakaa vankileirijärjestelmää virtuoosimaisen pisteliäästi. Laulun sanat ”Bilibizassa oppii paljon uutta” voi toki tulkita halutessaan niin, että leirille mentiin oppimaan positiivisia yhteishyvän arvoja, joita itsenäisessä Mosambikissa tarvittiin vallanpitäjien mukaan. Kuitenkin Salimun sarkastinen äänensävy ja voimakkaan tulkitseva live-esitys viestivät, että leirin kaikki opit tuskin olivat vallanpitäjien toivomia.

Nykyään markkinasensuuri on ottanut valtiollisen sensuurin paikan. Kaupallisella kanavalla, jolla pyörii 100–200 kappaleen soittolista, on käytännössä soittokielto valtaosaan musiikista. Toimittaja harvoin aktivoituu ja soittaa soittolistan ulkopuolisia biisejä. Listat rajoittavat yleisön tiedonsaantia ja mahdollisuuksia nauttia maailman musiikillisesta rikkaudesta.

Mosambikissa monet menestyneimmistä artisteista ovat isojen yritysten sponsoroimia televisiosta tuttuja, tiettyjen kriteerien mukaisia kauniita kasvoja.

Yhteiskunnallisen musiikin konkarit sekä nuoret tekijät valittavat, että sponsorit tai suuret televisiokanavat eivät huoli artisteja, joilla on sanottavaa. Silti juuri kantaa ottavat artistit ovat yhä arvostettuja niin kulttuuriväen kuin kansankin keskuudessa.

Kaupalliset kanavat jättävät monesti soittamatta yhteiskuntakriittisiä kappaleita, koska eivät halua suututtaa sponsoreita, joilla on kytköksiä valtapuolueeseen. Mosambikin muodollisesti demokraattisessa järjestelmässä on yhä joitakin autoritäärisiä piirteitä, jotka ilmenevät usein yritysten vaikutusvallan kautta.

Aiheesta julkaistaan pidempi versio Ydin-lehdessä 1/2016.

 
 

Janne Rantala

Kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Itä-Suomen yliopistossa filosofian tiedekunnassa. - Vieraileva tutkija Afrikan tutkimuksen instituutissa Eduardo Mondlanen yliopistossa Maputossa.
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.