Miten rahaliitot hajoavat?

07.04.2014 - Lukuaika 4 minuuttia
- Maailmanpolitiikka
Tuomas Malinen - tutkijatohtori - Helsingin yliopisto, HECER

Maailmanhistoria on yhdentymisen ja eriytymisen historiaa – myös valuuttojen osalta. Varhaisimmat tunnetut yhteisvaluutat ovat antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden käyttämä drakma sekä Rooman valtakunnan sestertius. Kiinnostus yhteisvaluuttoihin kasvoi kansallisvaltioiden yleistyttyä Euroopassa Napoleonin sotien seurauksena 1800-luvun alussa, ja niitä syntyi sekä valtioiden sisälle että niiden välille. Huomattava osa Euroopan yhteisvaluutoista on kuitenkin hajonnut. Miten nykyinen euroalue suhteutuu yhteisvaluuttojen historiaan?

Yhteisvaluutat ja rahaliitot nousevat poliittisesta yhdentymistarpeesta

Michael Bordo ja Lars Jonung sekä Michael Bordo ja Harold James ovat kartoittaneet valuuttaliittojen ja -alueiden hajoamiseen johtaneita syitä yhdysvaltalaisen tutkimusyhteisön National Bureau of Economic Researchin keskustelualoitesarjassa julkaistuissa tutkimuksissaan. Suuret, yhä toiminnassa olevat yhtenäiset rahaliitot ovat olleet osa poliittista yhdentymisprosessia. Näin ovat syntyneet esimerkiksi Saksan, Italian ja Yhdysvaltojen yhteisvaluutta-alueet.

Saksan markka-alue ja liittovaltio luotiin 1800-luvun lopulla Preussin tulliliiton perustamisesta vuonna 1834 alkaneen ja useita vuosikymmeniä kestäneen poliittisen integraation päätteeksi. Italian liira-alue syntyi niin ikään poliittisen yhdentymisen seurauksena 1860-luvulla. Vuonna 1861 Italia julistettiin kuningaskunnaksi, ja 1862 maan maksuvälineeksi tuli liira. Euroaluetta kenties eniten muistuttava Yhdysvaltojen dollarialue luotiin vuonna 1788 ratifioidussa perustuslaissa.

Yhdysvaltojen dollarialue on hajonnut vain kerran vuonna 1861 alkaneen sisällissodan seurauksena, mutta sen yhtenäisyys on ollut uhattuna useamminkin. Sisällissodan jälkeen maa palasi yhteisvaluuttaan, jonka sisälle muodostui neljä talousblokkia. Niistä köyhin, etelävaltiot, tuotti pääasiassa sokeria, puuvillaa ja tupakkaa, joiden hintoihin maailmantalouden suhdanteet vaikuttivat suuresti. Tämä synnytti muista osavaltioista poikkeavia, voimakkaita suhdannevaihteluita. Alhainen työvoiman liikkuvuus etelävaltioista pohjoiseen pahensi globaalien hintashokkien vaikutusta ja kasvatti työttömyyttä etelävaltioissa.

1890-luvulla Yhdysvallat ajautui lamaan. Tämän seurauksena etelän ja keskilännen osavaltioihin iski talletuspako, jota seurannut pankkikriisi levisi koko maahan. Tästä aiheutui noin kolme vuotta jatkunut väittely rahapolitiikasta eri talousblokkien välillä. Etelän ja keskilännen osavaltiot halusivat kevyempää, elvyttävää rahapolitiikkaa ja siirtymistä hopeakantaan, jota itäiset osavaltiot vastustivat. Rahapoliittinen epävarmuus pahensi pankkikriisiä ja syvensi talouslamaa.

Sisällissodan jälkeen lähimpänä hajoamista dollarialue oli 1930-luvun suuressa lamassa, joka koetteli yhteisvaluutta-aluetta hyvin epätasaisesti. Toiset osavaltiot toipuivat lamasta melko nopeasti, mutta osassa se jatkui lähes vuosikymmenen. Kärsijöinä olivat jälleen etelän ja keskilännen osavaltiot. Ehkä 1890-luvun lamasta oppineena liittovaltio sääti 1930-luvun laman aikana kaksi lakia, jotka helpottivat keskeisesti kyseisten osavaltioiden asemaa. Liittovaltio alkoi maksaa työttömyyskorvauksia ja takasi kaikkien asukkaiden talletukset tiettyyn summaan asti, minkä lisäksi maatalousvaltaisia osavaltioita tuettiin maataloustuilla. Taloushistorioitsija Hugh Rockoffin mukaan dollarialue olisi hajonnut 1930-luvun lamaan ilman liittovaltion tulonsiirtoja.

Rahaliittoja on syntynyt myös suvereenien kansallisvaltioiden välille. Tunnetuimpia näistä lienevät vuonna 1873 perustettu Skandinavian rahaliitto sekä Ranskan, Belgian, Sveitsin ja (joiltain osin) Italian vuonna 1865 muodostama latinalainen rahaliitto. Näissä rahaliitoissa jokaiselle valtiolle jäi oma keskuspankki ja oikeus paperirahan luontiin. Skandinaavinen ja latinalainen rahaliitto eivät siis olleet varsinaisia yhteisvaluutta-alueita, koska maiden välille ei syntynyt yhtä ainoaa maksuvälinettä eli rahayksikköä. Ne siirtyivät kuitenkin kiinteään valuuttakurssiin sitoutuessaan yhteiseen kultakantaan. Samankaltaisia kiinteän valuuttakurssin alueita solmittiin etenkin entisten isäntä- ja siirtomaiden välille

Politiikka kaataa rahaliitot

Ensimmäinen maailmansota johti sekä latinalaisen että skandinaavisen rahaliiton hajoamiseen. Latinalaisessa rahaliitossa sotaan osallistuneet maat rahoittivat sotaponnistelujaan luomalla paperirahaa. Yhden valtion liikkeelle laskemaa paperirahaa ei kuitenkaan tunnustettu maksuvälineenä muissa rahaliiton maissa, mikä johti lopulta liiton hajoamiseen setelirahojen määrän kasvun seurauksena.

Skandinaavisessa rahaliitossa paperirahan vaihtaminen kullaksi keskeytettiin ensimmäisen maailmansodan alkaessa. Tanskan ja Norjan rahapolitiikka oli sodan takia kevyempää kuin konfliktin ulkopuolella olleen Ruotsin, joten ne loivat enemmän paperirahaa ja inflaatio kiihtyi. Tämän vuoksi Ruotsin kruunun ostovoima suhteessa Norjan ja Tanskan kruunuihin nousi, ja rahaliiton kultakolikoiden liikkumista maasta toiseen alettiin rajoittaa. Lopulta eri maissa painettuja seteleitä ja kolikoita ei enää vaihdettu toisiinsa suhteessa 1:1, ja rahaliitto oli hajonnut.

Useat kansalliset rahaliitot hajosivat 1900-luvulla poliittisista syistä. Hajoamisiin johti kaksi erilaista kehityskulkua. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävalta-Unkarin ja Venäjän imperiumin rahaliitot sekä 1990-luvulla entisen Neuvostoliiton alueen rahaliitot ja Jugoslavian liittovaltio hajosivat, koska valuutta-alue tai jokin sen osa ajautui nopeaan inflaatioon ja/tai taloudelliseen sekasortoon, mikä aiheutti poliittisen kriisin tai pahensi jo olemassa olevaa kriisiä. Tsekkoslovakian hajoaminen kävi rauhallisemmin, kun itsenäistymispyrkimykset johtivat irtautumiseen yhteisestä valuutasta ilman suurta taloudellista tai inhimillistä draamaa.

Rahaliittojen historia kertoo, että ainoastaan liittovaltioiden rahaliitot ovat kestäneet niihin kohdistuneet kriisit. Bordon ja Jonungin sekä Bordon ja Jamesin mukaan poliittinen yksimielisyys on ollut ratkaisevaa rahaliittojen säilymiselle. Mikäli rahaliittoihin kuuluvien maiden kansalaiset ja poliittiset päättäjät ovat vastustaneet poliittista integraatiota, liitot eivät ole olleet pitkäikäisiä. Poliittinen yhdistyminen on ollut liima, joka on pitänyt rahaliitot koossa talouskriisien ja sotien aikana. Kun halu poliittiseen integraatioon on kadonnut, rahaliitto on hajonnut.

Keskeistä poliittiselle yhtenäisyydelle on ollut taloudellinen kehitys. Niin kauan kuin poliittisen integraation taloudelliset hyödyt koetaan suuremmiksi kuin kansalliseen rahaan palaamisen haitat, yhdentyminen jatkuu. Mikäli haitat katsotaan suuremmiksi, rahaliitoilla on taipumus hajota. On mahdotonta arvioida, kuinka lähellä tämä piste on esimerkiksi euroalueen eteläisissä maissa. Yhteisvaluuttojen historian tarkastelu osoittaa, että euroalueen suurimmat haasteet ovat vielä edessäpäin.

 
 

Tuomas Malinen

tutkijatohtori - Helsingin yliopisto, HECER
 

Kommentit (0 kpl)

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.