Mannerheim-kultti kertoo meistä paljon

01.12.2016 - Lukuaika 5 minuuttia
- Helsingin yliopisto Suomalainen yhteiskunta
Tuomas Tepora - Dosentti - Helsingin yliopisto

Artikkeli on toteutettu yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa.

Mannerheimia käsitteleville kirjoille, näytelmille, elokuvasuunnitelmille ja muille kulttuurituotteille ei näy loppua. Mutta kertovatko Marski-kultin eri puolet lopulta enemmän suomalaisista kuin Mannerheimistä itsestään?

Mannerheimin henkilökulttia rakennettiin jo hänen elämänsä aikana, mutta hänen kuolemansa jälkeen se muotoutui sellaiseksi runsaudensarveksi, jona se nykyään tunnetaan.

Vielä 65 vuotta Mannerheimin kuoleman jälkeen hänestä julkaistaan useita kirjoja vuosittain. Kun repertuaariin lisätään kaikki muut Mannerheim-tuotteet aina kahvimukeihin ja pelikortteihin saakka, alkaa olla selvää, että loputon kiinnostus Mannerheimia kohtaan liittyy sittenkin erilaisiin, ristiriitaisiinkin mielikuviin hänestä – ei historian henkilöön sinänsä.

Siihen nähden kuinka valtavasti Mannerheimista on kirjoitettu, ja kuinka mittavasti hänen toimiaan etenkin sodissa on ruodittu historiantutkimuksessa ja julkisuudessa, häneen olennaisesti liitettyä henkilökulttia on tutkittu hämmästyttävän vähän. Marskin ratsastus sen kuin jatkuu. Vai ratsastammeko me suomalaiset sittenkin Marskilla?

Teokset joissa kerrotaan yhä uudelleen todellisesta Mannerheimista myytin takana, kiertävät samaa toteemipatsasta ympäri yhä uudestaan ja uudestaan.

Lukijat eivät tartu Mannerheim-kirjallisuuteen saadakseen uutta tietoa hänestä tai edes ymmärtääkseen historiaa paremmin. Vakavakin Mannerheim-kirjallisuus on lukijoille kansanperinnettä, jonka tarkoitus on toistaa ja opettaa sankarimyyttiä uusille sukupolville yksityiskohtia aina uuteen aikaan luovasti hioen. Siksi teokset, joissa kerrotaan yhä uudelleen todellisesta Mannerheimista myytin takana, kiertävät samaa toteemipatsasta ympäri yhä uudelleen ja uudelleen.

Sen vuoksi Mannerheim-mielikuvaa on syytä tarkastella ennen kaikkea suomalaisena symbolina siinä lipun, leijonan, sisun ja salmiakin rinnalla. Niin kuin ryhmäsymbolit yleensä, on Mannerheim-symbolikin kaikkea muuta kuin vakaa ja yhdistävä tekijä. Tunnelatautunut mielikuva ei nimittäin koskaan vain pysyttele seesteisesti ennallaan: se erottaa ja koodaa merkityksiä uudelleen.

Toisen maailmansodan jälkeen Mannerheim-mielikuvat ovat nousseet esille vahvasti ensin 1960-luvun yhteiskunnallisen murroksen yhteydessä ja sittemmin uudelleen 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen, Euroopan unioniin liittymisen ja uuspatrioottisen ilmapiirin yhteydessä. Tänään Mannerheim tuntuu olevan jälleen pinnalla.  Sitä paitsi Marski – huomatkaa hellittelynimi – on edelleen myös antisankari, lahtarikenraali ja 1990-luvulta lähtien epäonnistunut aviomies ja etäinen isä.

Sankari ja antisankari

Suomalaisille mielikuva Mannerheimista on asia, johon on vaikea suhtautua välinpitämättömästi. Suomalaisessa kulttuurisessa muistissa Marskin mielikuvahahmo viittaa toisen maailmansodan vallitsevaan muistamiseen. Siihen, joka on toisille sydämen asia ja toisille silkkaa pönötystä. Yhtä kaikki, kansalaiset ovat siitä pääsemättömissä.

Tietenkin suurin osa kansalaisista ajattelee viis veisaavansa siitä, mitä Mannerheimista ajatellaan tai millainen mies hän oli. Välinpitämättömistä kansalaisista yllättävän moni on kuitenkin kiinnostunut siitä, kuinka Mannerheimiin myönteisen tai kielteisen intohimoisesti suhtautuvat ihmiset reagoivat potentiaalisiin skandaaleihin Mannerheimin ympärillä.

Lähimenneisyyden ilmiselviä esimerkkejä tuohtuneisuuspuntareilla varustautuneille kansalaisille ovat ainakin nukkeanimaatio Uralin perhonen, joka tieten tahtoen iski kiinni mielikuviin Mannerheimin normista poikkeavasta seksuaalisuudesta ja sisällissodan tunnekylmästä valkoisesta kenraalista. Kaksoiscamp-elokuva Suomen marsalkka kenialaisesta Mannerheimista puolestaan ihmetytti monia paitsi maantieteellis-kulttuurisella viitekehyksellään, myös johtotarinallaan naissuhteissa epäonnistuvasta suurmiehestä.  Elokuvan idea suullisen kansanperinteen sankarista yleismaailmallisena hahmona jäi erikoisen kattauksen tulkinnassa paitsioon.

Vaikka median merkitys onkin kultin luomisessa olennainen tekijä, taustalla on silti järjestötoimijoita ja perinteistä muistin politiikkaa. Ei-totalitaarisen yhteiskunnan henkilökultit lähentelevät siitä huolimatta medioituneita julkkiskultteja, etenkin kohdehenkilön kuoleman jälkeen. Silloin tärkeää on katsoa, ketkä Mannerheimia fanittavat ja ketkä hänelle nauravat tai häntä vihaavat, sillä se kertoo paljon siitä minkälaista yhteiskuntaa ja arvoja Mannerheim -mielikuvalla halutaan luoda.

Tietynlaisilla mielikuvilla on omat portinvartijansa

Mannerheimin konservatiivista mainetta itsenäisyyden taanneena suurmiehenä ajavat ensi sijassa miehet, jotka toimivat tai ovat toimineet korkeissa asemissa puolustusvoimissa tai liike-elämässä.

Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth ei noussut tyhjästä vara-Mannerheimiksi 1990-luvulla, jolloin hänen johtamansa kansanliike nousi vastustamaan nykytaiteenmuseo Kiasman rakentamista ratsastajapatsaan viereen. Ehrnrooth oli kasvanut rooliinsa Mannerheimin haudantakaiseksi puhemieheksi 1950-luvulta lähtien ratsastajapatsasta hankkineessa valtuuskunnassa sekä tämän jälkeen perinnesäätiössä.

Johtajan henki asui patsaassa, joten moraalinen paniikki oli odotettavissa.

Parikymmentä vuotta sitten lama-Suomessa vaakalaudalla olivat ratsastajapatsaan edustamat ikuisesti pysyvät arvot ja nykytaiteen edustamat jatkuvasti muuttuvat arvot – nuo toisiaan hylkivät maailmat. Johtajan henki asui patsaassa, joten moraalinen paniikki oli odotettavissa.

Myös vastapuoli osallistuu yhteiskunnan symbolisen järjestyksen ylläpitoon. Mannerheimin vihaajat ja vastakuvien luojat löytyvät edelleen etupäässä perinteisen poliittisen vasemmiston veteraaneista ja nuorista anarkisteista. Mannerheim henkilöi vuoden 1918 vääryyksiä: yhden totuuden komissio työskentelee edelleen. Eräässä kuluneen syksyn kirjassa rinnastetaan punaisen Suomen johtohahmo Kullervo Manner, Bosnian 1990-luvun serbijohtaja Ratko Mladić ja Mannerheim. Kirjoittaja – psykiatri ja entinen kansanedustaja – tulkitsee omaperäisesti kahta näistä oman kansan ja heikompien puolustajina, mutta yksi esiintyy ilmiselvänä julmurina. Arvatkaa kuka?

Sankari- ja antisankarimielikuvia yhdistää niiden konservatiivisuus.

Sankari- ja antisankarimielikuvia yhdistää niiden konservatiivisuus. Ne ovat jäykkiä ja pyrkivät estämään muutoksen. Ne julistavat. Siksi kulttia luovasti uusintavat avaukset löytyvät ääripäiden väliltä, alakulttuureista, camp-tuotteista ja jopa mielikuvissa eri suuntiin versovasta seksuaalisuudesta. Näihin Mannerheim-mielikuviin kuuluvat vaikkapa impivaaralaisuudelle irvaileva aristokraattinen maailmankansalaisuus, armoton elitismi, postmoderni ironia ja mainostajien kaupallinen marski.

Mannerheimin kiehtovuus ei rivikansalaisten mielissä liittynekään mielikuvan ääripäihin vaan Mannerheimin satumaisuuteen. Mielikuva-Mannerheim on kuin James Bond, joka selvittää itsevarmasti hankalat tilanteet, jatkaa uuteen seikkailuun vailla häiritseviä kiintymyssuhteita ja kaataa kaikki naiset (tai miehet). Hän lienee monen miehen turvallisesti täysin tavoittamaton minäihanne, mutta vetoaa myös naisiin. Tämä erottaa Marskin suomalaisten toisesta johtajamielikuvasta eli Kekkosesta. Hän on tavallisempi, läheinen.

 
 
Veikko Somerpuro

Tuomas Tepora

Dosentti - Helsingin yliopisto
 

Kommentit (1 kpl)

  • Harri Peterzéns - 08.12.2016 | 21:00 -

    Hei, kiitokset mielen kiintoisesta jutusta.
    Mainitsit että Kullervo Manner esiintyy jossain syksyn kirjassa. Olisi mukava lukea teos. Tiesitkö että vaikka Kullervo oli perustamassa forssassa demareita hänen puolue kantansa oli Liberaali.

     

    Samaa mieltä?

    0
    0

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.