”Mä en oo yhtään mitään, koska mulla ei oo ketään”

02.04.2015 - Lukuaika 4 minuuttia
- Keho, mieli ja sukupuoli
Niina Junttila - Kasvatuspsykologian dosentti - Turun yliopisto

Yksinäisyyteen liittyvä paha olo on voimakasta ja raakaa kipua, joka usein estää elämästä tavallista elämää. Yksinäisiä on kaikissa ikäluokissa, mutta erityisen paljon – ja erityisen pitkäaikaisin seurauksin – lasten ja nuorten keskuudessa.  Yksinäisyyden vähentämiseen on keinoja.

Opetus- ja kulttuuriministeriön Lapsi- ja nuorisopoliittisessa kehittämisohjelmassa ensimmäiseksi päätavoitteeksi linjataan osallisuuden vahvistaminen. Tavoitteena on, ettei yksikään lapsi tai nuori jäisi ulkopuoliseksi vaan kokisi kuuluvansa yhteiskuntaamme, sopivansa muiden joukkoon ja olevansa yksilö, jolla on merkitystä. Osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen vastakohtana on yksinäisyys eli lamauttava tunne, ettei ole ketään jolle voisi puhua tai joka ymmärtäisi toiveitasi, pelkojasi ja ajatuksiasi.

Yksinäisyydellä tarkoitetaan psyykkistä pahaa oloa siitä, että elämässä ei ole riittävästi tai riittävän syvällisiä ihmissuhteita. Yksinäisyyttä on myös se, kun lapsi seisoo koulun pihalla isossa joukossa luokkatovereita tuntien itsensä täysin ulkopuoliseksi ja kelpaamattomaksi muiden joukkoon. Lähinnä hän tuntee pakokauhua, toivetta päästä pois, olla mieluummin vaikka ihan yksin kuin joukossa, johon ei näennäisistä määritelmistä huolimatta koe kuuluvansa.

Ainakin tätä mieltä ovat lapset ja nuoret. ”En jaksa tällaista elämää. Yksinäisyys tuntuu niin pahana kipuna ettei sitä voi edes sanoiksi luoda. Mä en osaa kertoa muille miltä musta tuntuu, koska kukaan ei ymmärrä. Mua oksettaa, mutta mitään ei tule ulos. Joka aamu vain mietin, että mitä järkeä tässäkin on. Mä olen käytännössä kuollut jo aikoja sitten, joten mitä väliä sillä enää on mitä mä elämälläni teen.” (17-vuotias tyttö)

Suomalaisista lapsista ja nuorista jopa joka viides kokee jossakin vaiheessa elämäänsä pahaa oloa ja ahdistusta siitä, ettei hänellä ole ketään, jonka kanssa asioita jakaisi, juttelisi, kuuntelisi, luottaisi tai ihan vaan notkuisi kaupungilla. Joka kymmenennellä tämä paha olo jää pysyvämmäksi olotilaksi.

”Yksinäisyys tuntuu siltä, että jos katoaisi maailmasta kukaan ei huomaisi. Yksinäisenä tuntee itsensä näkymättömäksi ja tarpeettomaksi.”(17-vuotias poika)

Vaikka yksinäisyys on jo kokemuksena kamala, ovat sen aikaansaamat vaikutukset ehkä vieläkin pahempia. Lapsuudesta nuoruuteen jatkunut yksinäisyys aiheuttaa usein ahdistuneisuutta, sosiaalisia pelkoja, masennusta, uupumusta, itsetuhoisuutta ja päihteiden sekä lääkkeiden liikakäyttöä. Yläkouluiässä yksinäisyydestä on jo hyvin vaikeaa päästä eroon.

Aikuisista yksinäisistä kolmannes kertoo olleensa yksinäinen jo lapsuudessaan; yli puolet kertoo yksinäisyyden jatkuneen vähintäänkin nuoruudesta saakka. Yksinäisyyden jatkuessa pitkään tekee joskus mieli jo luovuttaa: ”Minun yksinäisyyteni on sitä, etten enää yksinkertaisesti jaksa. En haluaisi luovuttaa kesken kaiken, mutta olen taas ihan helvetin väsynyt kaikkeen, ja tuntuu, ettei millään ole sittenkään lopulta mitään merkitystä. Ehkä se on sitä, että olen aina ollut yksinäinen ja jotenkin alitajunnassa tiedän, että tulen sitä kai aina olemaankin. ”(19-vuotias poika)

Yksinäisyyden vähentämiseen on onneksi olemassa keinoja. Kansainvälisen, yksinäisyyteen käytettyjen interventioiden vaikuttavuuksia vertailevan meta-analyysin (Masi, Chen, Hawkley & Cacioppo, 2011) pohjalta tehokkaimmiksi nostettiin neljä eri menetelmää: yksinäisen sosiaalisten ja sosiokognitiivisten taitojen vahvistaminen, ympäristön asenteiden muuttaminen, sosiaalisten kontaktien tarjonnan lisääminen ja yksinäisen negatiivisten syy-seuraus mallien ja ajatusten muokkaaminen positiivisempaan suuntaan. Näistä jälkimmäisin liittyy kroonisesti yksinäisten taipumus kiinnittää sosiaalisissa tilanteissa huomionsa pääasiallisesti negatiivisiin, uhkaaviksi koettuihin asioihin. Toisin sanoen siinä missä muut lapset näkevät vaikkapa välitunneilla paljon mukavia mahdollisuuksia leikkiä yhdessä kavereiden kanssa, tulkitsevat yksinäiset lapset nämä samat tilanteet mahdollisuuksiksi tulla loukatuksi, torjutuksi tai joutua muiden silmissä naurunalaiseksi. Tällaisesta ajattelutavasta eroon pääsemiseksi tarvitaan yleensä aikuisen apua.

Haloo Helsinki lauloi helmikuun (2015) Emma-gaalassa julkistetun voittonsa jälkeen: ”Miks on niin helvetin vaikeeta katsoo silmiin, tai sanoa moi, aina vaan törmätään pyöreisiin kulmiin ja sanotaan etten vaan voi”. 

Hyvä kysymys. Mitä jos sittenkin huomattaisiin myös näkymättömiksi itsensä tuntevat lapset, uskallettaisiin sanoa moi ja ehkä jonain päivänä tulla jopa kysymään, että mitä sulle kuuluu?

Jutun sitaatit ovat Niina Junttilan kirjasta Kavereita nolla (Tammi 2015), joka kertoo lasten ja nuorten yksinäisyydestä.

 
 
Kuva: Kristian Tervo / Tammi Kuva: Kristian Tervo / Tammi

Niina Junttila

Kasvatuspsykologian dosentti - Turun yliopisto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.