Kolumbian rauhanprosessi etenee – kestävään rauhaan silti pitkä matka

05.02.2015 - Lukuaika 5 minuuttia
- Maailmanpolitiikka
Lauri Uusitalo - Väitöskirjatutkija - Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto

Kolumbian viisikymmenvuotinen sisällissota jatkuu yhä, vaikka se ei enää juuri ylitä uutiskynnystä Suomessa. Turvallisuustilanne maassa on kuitenkin parantunut, ja toiveet konfliktin päättymisestä ovat korkeammalla kuin ehkä koskaan aiemmin. Hallituksen ja sissiliike FARC:in välisissä neuvotteluissa on otettu edistysaskeleita, mutta moni asia vaatii vielä ratkaisua ennen lopullista rauhaa.

Jo puolitoista vuotta kestäneet hallituksen ja FARC-sissiliikkeen (Fuerzas Armadas Revolucionarias de Colombia, Kolumbian vallankumoukselliset asevoimat) väliset rauhanneuvottelut Kuuban Havannassa etenevät, vaikkakin horjuvin askelein. Neuvottelut alkoivat
jo syksyllä 2012, ja niiden myötä Kolumbiassa on herännyt toivo sisällissodan päättymisestä.

Toukokuussa 2013 osapuolet pääsivät sopuun maareformista, jonka tarkoituksena on taata maaomaisuuden tasapuolisempi jakautuminen ja parantaa maaseudun köyhän väestönosan asemaa. Maareformi on ollut FARC:in tärkeimpiä vaatimuksia, joten sopimus on merkittävä. Kesällä 2014 osapuolet sopivat totuuskomission perustamisesta sisällissodan aikaisten rikosten selvittämiseksi, ja viime syksynä sisällissodan uhrien järjestöt osallistuivat ensimmäistä kertaa neuvotteluihin.

Uhrien huomioiminen rauhansopimuksessa onkin tärkeää aidon sovinnon solmimiseksi pitkän sisällissodan repimässä maassa. Heidän osallistumisensa neuvotteluihin tuli mahdolliseksi, kun hallitus ja FARC pääsivät sopuun uhrien oikeuksien tunnustamisesta heinäkuussa 2014. Myös sissien mahdollisuudesta osallistua maan politiikkaan rauhansopimuksen solmimisen jälkeen sekä huumeiden tuotannon lopettamisesta on päästy sopuun.

Istuvan presidentin Juan Manuel Santosin voitto kesän 2014 presidentinvaaleissa oli tärkeä edellytys neuvottelujen jatkumiselle, sillä hänen vastaehdokkaansa Ivan Zuluaga asetti rauhansopimukselle huomattavasti tiukemmat ehdot kuin Santos.

Vuosikymmeniä jatkunut sota on vaatinut satojatuhansia uhreja. Kolumbian hallituksen alaisen Centro Nacional de Memoria Histórica -keskuksen mukaan vuosina 1958–2012 konfliktissa kuoli lähes 220 000 henkeä, joista 81 prosenttia oli siviilejä. Kaikki osapuolet ovat syyllistyneet vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin ja miljoonat kolumbialaiset ovat joutuneet maan sisäisiksi pakolaisiksi.

Kolumbian sisällissota ei ole viime aikoina juuri yltänyt otsikoihin Suomessa. Tämä johtuu varmasti paljolti siitä, että tilanne maassa on rauhoittunut. Vasemmistolaiset sissit ovat menettäneet asemiaan ja vetäytyneet yhä syrjäisemmille seuduille, oikeiston itsenäiset puolisotilaalliset joukot ovat osittain luopuneet aseista, ja merkittävimmät huumekartellit on hajotettu. Kolumbian turvallisuustilanne on kehittynyt suotuisaan suuntaan. Konflikti ei ole kuitenkaan kokonaan ratkennut eikä väkivalta täysin loppunut.

Nykyisen sisällissodan juuret ovat vuosina 1948–1958 käydyssä liberaalien ja konservatiivien välisessä sodassa, joka tunnetaan Kolumbiassa ytimekkäästi nimellä La Violencia eli Väkivalta. Sota päättyi osapuolten väliseen sopimukseen, niin sanottuun kansalliseen rintamaan, jonka mukaan puolueet vuorottelivat hallituksessa neljän vuoden välein vuoteen 1974 asti.

Järjestely radikalisoi sopimuksen ulkopuolelle jätettyä nousevaa vasemmistoa. Sen suosion kasvu johtui erityisesti maanomistuksen erittäin epätasaisesta jakautumisesta, maaseudun tilattoman väestön köyhyydestä sekä Kiinan ja Kuuban punaisten vallankumousten innoittavasta esimerkistä. Vaikka Kolumbian talous kasvoi kansallisen rintaman aikana, hallitukset eivät vakavasti yrittäneet parantaa köyhän väestöosan asemaa tai ratkaista maanomistuskysymystä.

La Violencian aikana maahan syntyi aseistautuneita vasemmistoryhmittymiä, jotka perustivat syrjäseuduille hallituksen kontrollin ulkopuolelle jääviä autonomisia tasavaltoja. 1960-luvulla väkivalta Kolumbian armeijan ja vasemmistosissien välillä kiihtyi. Vuonna 1964 armeija hyökkäsi niin sanottuun Marquetalian tasavaltaan. Alueelta paenneet sissitaistelijat perustivat yhdessä muiden autonomisten tasavaltojen edustajien kanssa FARC-järjestön. Samana vuonna perustettiin myös toinen sissijärjestö ELN (Ejército de Liberación Nacional, Kansallinen vapautusarmeija).

1970-luvulla eri puolilla Kolumbiaa perustettiin puolisotilaallisia, oikeistolaisia joukkoja taistelemaan sissejä vastaan. Nämä yhdistyivät vuonna 1997 muodostaen AUC-järjestön (Autodefensas Unidas de Colombia, Kolumbian yhdistyneet itsepuolustusvoimat). Järjestö luopui aseista vuonna 2006 solmittuaan rauhansopimuksen hallituksen kanssa. Oikeiston puolisotilaallista toimintaa jatkavat kuitenkin pienemmät AUC:stä eronneet ryhmittymät, kuten Águilas negras eli Mustat kotkat.

Sisäpoliittista tilannetta vaikeutti se, että 1980-luvulla huumeiden salakuljetus Kolumbiasta lisääntyi ja huumekartellit voimistuivat. Huumekartellit alkoivat myös sekaantua politiikkaan ja sekä sissit että puolisotilaalliset ryhmät huumekauppaan. Kolumbiassa käytyä niin sanottua huumeiden vastaista sotaa ei voidakaan erottaa muista käynnissä olevista konflikteista.

Vuonna 2000 Kolumbian ja Yhdysvaltain hallitukset käynnistivät niin sanotun Plan Colombia -ohjelman. Sen tarkoituksena oli lopettaa Kolumbian sisällissota sekä huumeiden salakuljetus. Plan Colombian voi sanoa olleen sotilaallinen menestys, sillä sissit on ajettu ahtaalle. Samalla kuitenkin Kolumbian armeijan väitetään syyllistyneen moniin ihmisoikeusloukkauksiin.

Ohjelmaa on myös kritisoitu siitä, että se painottui liikaa sotilaallisen ratkaisun hakemiseen ja huumeiden vastaiseen sotaan. Kriitikoiden mukaan tarvittaisiin sosiaalinen ohjelma, jolla puututtaisiin konfliktin syihin ja pyrittäisiin kehittämään maata sekä vähentämään köyhyyttä ja epätasa-arvoa.

Kaiken kaikkiaan konflikti on hyvin monimutkainen, joten ei ole ihme, että ulkopuolisen tarkkailijan on usein vaikea saada siitä otetta. Siksi myös ratkaisujen löytäminen on vaikeaa. Joka tapauksessa kolumbialaiset ovat kyllästyneitä sotaan ja kaipaavat rauhaa. Tämä näkyy myös äänestyspäätöksissä.

Edellinen presidentti Álvaro Uribe voitti kahdet peräkkäiset vaalit ajamalla kovaa linjaa sissejä vastaan, minkä jälkeen hänen seuraajansa Juan Manuel Santos on voittanut kahdet vaalit huomattavasti sovittelevammalla linjalla. Heitä yhdisti kuitenkin se, että konfliktin lopettaminen oli presidenttikauden selvä päätavoite. Kummankin suosio perustui kansan enemmistön uskoon heidän kyvystään tuoda rauha. Viime kesänä toiselle presidenttikaudelle valitun Santosin tavoite on jatkaa rauhanprosessia neuvottelemalla.

Rauhanprosessi on kuitenkin vielä kesken, eikä takeita onnistumisesta ole. Esimerkiksi uhrien oikeudet, sodassa tehtyjen rikosten käsittely ja sissien aseistariisunta ovat kysymyksiä, joihin ei ole vielä löydetty sopua. Vielä ei myöskään tiedetä, miten jo sovitut asiat pannaan täytäntöön. Tämä voi tapahtua joka tapauksessa vasta sitten, kun kaikista asioista on neuvoteltu ratkaisu. Lisäksi sissiliike FARC:n ohella myös muiden sissijärjestöjen ja puolisotilaallisten ryhmien, kuten ELN:n ja Mustien kotkien kanssa täytyisi päästä sopuun.

On myös selvää, että rauhansopimuksen allekirjoittaminen ei vielä riitä. Sen jälkeen vaaditaan paljon työtä maan jälleenrakentamiseksi, köyhyyden ja epätasa-arvon vähentämiseksi sekä pitkän sodan aiheuttaman katkeruuden lieventämiseksi.

 
 

Lauri Uusitalo

Väitöskirjatutkija - Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.