Julkinen väittely tuli Suomeen – ja se on hyvä asia

24.09.2015 - Lukuaika 4 minuuttia
- Suomalainen yhteiskunta
Pekka Isotalus - FT, puheviestinnän professori - Tampereen yliopisto

Yhteiskunnallinen keskustelu on nyt poikkeuksellisen vilkasta. Sosiaalinen media opetti väittelyjä karttavat suomalaiset ottamaan kantaa ja tekee tietä uudenlaiselle puhekulttuurille.

Kansanedustaja Olli Immosen (ps) kesäinen Facebook-päivitys herätti suuren kohun, kun se tulkittiin rasistiseksi kannanotoksi. Asiaa puitiin ensisijaisesti sosiaalisessa mediassa.

Kulttuurissamme on piirteitä, jotka eivät rohkaise väittelemään vaan ennemminkin välttelemään väittelyä.

Kirjoitus ilmestyi ja levisi Facebookissa. Immonen myös itse kommentoi kirjoitustaan siellä. Keskustelu kävi kuumana myös Twitterissä. Sinne ilmestyivät ensimmäiset hallituksen kommentit kohuun valtiovarainministeri Alexander Stubbilta (kok) ja pääministeri Juha Sipilältä (kesk). Perinteiset mediat olivatkin usean päivän ajan riippuvaisia sosiaalisesta mediasta.

Vain muutama viikko Immos-kohun kiehumispisteestä Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini oli puolueensa lehdessä Suomen uutisissa (23.8.2015) sitä mieltä, että sosiaalinen media voi olla harhaanjohtavaa, pienen ryhmän keskustelua, mutta että toreilla ja turuilla ”saa todenperäisen kuvan siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja mistä he ovat huolissaan”.

Tiedetään hyvin, että läheskään kaikki suomalaiset eivät kuulu Facebookiin. Varsinkin Twitterissä keskustelua käy poliittinen eliitti. Mutta tuskin toreillakaan keskustelee koko kansa.

Mielenkiintoista on, että kun Helsingin Sanomain päätoimittaja Kaius Niemi pääkirjoituksessaan (28.6.2015) tarkasteli kärjistyvää yhteiskunnallista keskustelua, hän ikään kuin sulki perinteisen median sen ulkopuolelle. Hän näkee viestimillä olevan lähinnä vastuun tarjota monenlaisia näkökulmia keskusteluun. Mutta itse keskustelu kirjoituksen perusteella näkyisi tapahtuvan jossain muualla kuin viestimissä.

Todennäköistä on, että somessa ja toreilla ovat keskustelemassa aivan eri ihmiset, jotka eivät kohtaa toisiaan missään. Yhteistä keskustelufoorumia ei ole. Ei siis voida sanoa yksiselitteisesti, mikä on yhteiskunnallista keskustelua tai missä ja kuka sitä käy. Mahdotonta on myös arvioida, onko jokin keskustelu toista parempi.

Niemen kirjoitus oli vasta alkusoittoa sille, kuinka paljon viime aikoina on pyritty rauhoittelemaan julkista keskustelua. On toivottu vuoropuhelua, dialogia ja yhteisymmärrystä.

Suomalaiset ovat olleet kansa, joka vaikenee kahdella kielellä, mutta some on opettanut meidät ottamaan kantaa. Oma tutkimukseni live-tviittamisesta kertoo, että tviittaajat haluavat ensisijaisesti ottaa kantaa tviiteissään.

Kansainvälinen tutkimus osoittaa, että valtamedian keskustelupalstat täyttyvät vähemmistön puheenvuoroilla, jotka eivät pääse mediassa muuten esille ja jotka eivät ole yleisen mielipiteen mukaisia. Somen keskustelu on jopa yltynyt vihapuheeksi, joka toki pitää torjua. Keskustelun kärjistymisestä kertoo, että useampi viestin on joutunut rajoittamaan verkkokeskustelujaan.

Väittelevän politiikan vastakohtana on vaihtoehdottomuus.

Erikoista nykytilanteessa on, että Suomessa on vuosikymmenet valiteltu sitä, ettei meillä osata käydä yhteiskunnallista keskustelua ja että maassamme sallitaan vain yksi mielipide kerrallaan. Nyt keskustellaan ja väitellään vilkkaasti – ja eikö niin parlamentarismissa pidäkin olla? Parlamentarismiin kuuluu, että on erilaisia näkemyksiä, niiden välisiä kiistoja ja niistä väitellään.

Kun väitellään yhteiskunnallisista asioista, niin voi sanoa, että politiikka on palannut politiikkaan. Väittelevän politiikan vastakohtana on vaihtoehdottomuus, jossa kukoistaa välttämättömyysretoriikka.

Suomalaisen puhekulttuurin tutkimus osoittaa, että puheella on harmoniaa ylläpitävä tehtävä kulttuurissamme. Viestinnän tavoitteena on siis ylläpitää sopua, jolloin erimielisyydet koetaan helposti ahdistavina ja ristiriitoja vältellään. Suomalainen ei myöskään mielellään lähde väittelyyn pelkästään huvin vuoksi.

Esimerkiksi angloamerikkalaisissa maissa on tavallista, että riippumatta henkilökohtaisesta mielipiteestä saatetaan alkaa väitellä asioista keskustelun herättämiseksi. Väittelyä pidetään myös myönteisenä kiinnostuksenosoituksena toista keskustelijaa kohtaa ja jopa älyjen mittelönä.

Suomalaisten alhainen argumentatiivisuus selittyy sillä, että meillä ei useinkaan osata erottaa puhujaa hänen sanomisistaan. Puhujan siis katsotaan edustavan sitä, mitä sanoo, jolloin ei käsitetä, että puhuja voi esittää kärkeviä mielipiteitä vain keskustelun synnyttämiseksi. Samasta syystä me helposti loukkaannumme, kun joku väittää meille vastaan.

Kulttuurissamme on siis piirteitä, jotka eivät rohkaise väittelemään vaan ennemminkin välttelemään väittelyä. Saatamme kokea kiistelyn helposti epämiellyttäväksi ja jopa loukkaavaksi, vaikka siinä pysyttäisiin täysin asiatasolla.

Ehkä tässä uudessa runsaassa ja vahvasti argumentoivassa yhteiskunnallisessa väittelyssä on jotakin, mikä meitä ahdistaa ja mihin emme ole tottuneet. Vihapuheelta on katkaistava siivet, mutta muuten katsoisin railakkaankin väittelyn jopa yhteiskuntaa ja kulttuuriamme uudistavaksi ilmiöksi.

 
 

Pekka Isotalus

FT, puheviestinnän professori - Tampereen yliopisto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.