Itsemurhayritysten aallot vaivaavat alkuperäiskansayhteisöjä

08.08.2016 - Lukuaika 4 minuuttia
- Maailmanpolitiikka
Petteri Näreikkö - Yht. kand., Lapin yliopisto - Kirjoittaja on tutkinut pro gradu -työssään arktista politiikkaa ja ryhmädynamiikkaa alkuperäiskansojen keskuudessa.

Kanadan Pohjois-Ontariossa Attawapiskatin alkuperäiskansayhteisössä tapahtunut itsemurhayritysten aalto on aiheuttanut hätätilan alueella. Syyskuun 2015 jälkeen on tehty yli 100 itsemurhayritystä, pelkästään maaliskuun aikana niitä tehtiin 28.

Itsemurha-aallot alkuperäiskansayhteisöjen parissa eivät ole uusi ilmiö, vaan niitä on tutkittu jo vuosia. Tavallisesti selitystä haetaan menneisyydestä: kolonisaation seurauksena tapahtuneista vääryyksistä, jotka ovat jättäneet alkuperäiskansat yhteiskunnan ulkopuolelle ja heidän tulevaisuutensa näköalattomaksi. Vaikka kolonisaatiota on tärkeää tutkia virheiden paikkaamiseksi, taipumus selitysten etsimiseen siitä käsin sisältää myös riskejä.

Pahimmillaan ristiriita on johtanut siihen, että lapsi tai nuori tuntee olevansa taakka vanhemmilleen ja yhteisölleen.

Silloin puhutaan helposti alkuperäiskansoista historian passiivisina uhreina. Huomiotta jää, että ne ovat olleet ja ovat edelleen aktiivisia toimijoita, jotka muokkaavat ympäristöään. Historiallisten paikkojen ja tapahtumien kuvaaminen länsimaisilla termeillä ja länsimaisten valtioiden rajoista käsin vie alkuperäiskansoilta tilan, josta hahmottaa itsensä.

Alkuperäiskansojen asuinalue rajautuu harvoin luonnostaan yhden valtion sisään. Kansojen käsitteleminen valtiorajojen näkökulmasta katkaisee niiden historiallisen jatkumon ja jättää huomiotta muun muassa niiden sisäpolitiikan ja diplomaattiset suhteet.

Näin alkuperäiskansojen leimaaminen historian passiivisiksi uhreiksi edesauttaa kehitystä, jossa niiden jäseniltä häviää yhteys historiaansa ja mahdollisuudet kehittää yhteisöään.

Yksi oire ovat itsemurhayritykset, jotka ovat leimallisesti koskeneet nuoria ja jopa lapsia: nuorin itsemurhaa yrittänyt on ollut vain 14-vuotias. Nuorille on tuhoisaa se, että auktoriteettiasemissa olevat henkilöt ja muut vanhemmat syyttävät olosuhteista lähinnä historiaa, johon nuorisolla ei ole kosketuspohjaa. Tämä uhkaa jättää varjoonsa muun muassa kulttuurista jatkuvuutta koskevat ongelmakohdat.

Länsimaissa onkin mielestäni nähtävissä, että lapsen rooli on olla ikään kuin kulttuurin jatke luoden tulevaisuuden uskoa.

Eräs näistä ongelmista koskee länsimaista työtä, joka jättää lapset ulkopuolelle, harmaisiin koulurakennuksiin. Alkuperäiskansojen keskuudessa tämä luo ongelmia kahdella tavalla. Ensinnäkin sukupolvien välinen kulttuurivaihto on perinteisesti tapahtunut työn lomassa. Toiseksi kasvatuksen ulkoistaminen kouluille vie keskeisiä välineitä perheiden sisäiseltä kommunikaatiolta. Perheen käsite on alkuperäiskansojen keskuudessa huomattavasti laveampi kuin länsimainen ydinperhe.

Alkuperäiskansojen perimätiedosta merkittävä osa sisältyy leikkeihin ja tarinoihin, joita leikitään ja kerrotaan työn lomassa erityisesti yhteisön vanhimpien toimesta. Niiden myötä lasten ja nuorten side paitsi vanhempiinsa myös yhteisöönsä korostuu. Yhteisön sisäinen vuorovaikutus nostaa esiin myös muiden yhteisön jäsenten subjektiivisen kokemuksen merkityksen, mikä opettaa tiedon suhteellisuutta, moninaisuutta ja tilannesidonnaisuutta. Yhdessä jakaminen ja oppiminen avartavat yhteiskunnallista ajattelua ja takaavat yhteisön dynaamisuuden, mistä alkuperäiskansayhteisöt ovat riippuvaisia.

Tärkeä osa alkuperäiskansojen elintapaa on jakamistalous, jossa työn hedelmät eli lihat, kalat, marjat, turkikset ja muut hyödykkeet jaetaan yhteisön kesken. Länsimainen markkinatalous sotkee alkuperäiskansojen perinteisiä tapoja tehdä työtä ja kehittää kulttuuriaan. Yksi osa ongelmaa ovat julkiset sosiaalipalvelut, jotka ostavat markkinoilta hyödykkeitä jakaakseen niitä alkuperäiskansayhteisöille sosiaaliturvan nimissä. Tämä on yhtäältä syrjäyttänyt alkuperäiskansojen perinteistä tuotantoa sekä tapaa jakaa työtä ja hyvinvointia yhteisössä ja toisaalta määrittänyt yhteisöjen tarpeita ylhäältä päin markkinalähtöisesti.

Pahimmillaan ristiriita on johtanut siihen, että lapsi tai nuori tuntee olevansa taakka vanhemmilleen ja yhteisölleen. Ongelman voisikin tiivistää niin, että länsimainen kulttuuri ei jätä tilaa lasten aktiiviselle osallistumiselle yhteiskunnan kehittämiseen, mikä on perinteisesti kuulunut alkuperäiskansojen elämään. Nähdäkseni tämä kertoo siitä, että länsimaalaisuus tekee jyrkän eron lasten ja aikuisten maailman välillä. Käytännössä tästä toimii esimerkkinä muun muassa jokavuotinen keskustelu vanhempien töiden ja lasten loman yhteensovittamisen haasteista.

Länsimaissa onkin mielestäni nähtävissä, että lapsen rooli on olla ikään kuin kulttuurin jatke luoden tulevaisuuden uskoa. Tämä tarkoittaa nähdäkseni sitä, että yhteiskuntaa kehitetään pikemminkin päämäärähakuisesti kuin siten, että se huomioisi erilaiset ajatusmallit ja tarpeet. Mielestäni muun muassa itsemurhayritykset Attawapiskatin alkuperäiskansayhteisössä asettuvat näin osaksi laajempaa yhteiskunnallisesta ongelmaa, mikä kytkeytyy esimerkiksi ilmastonmuutoksen esittämään tarpeeseen laajemmasta yhteiskunnallisesta murroksesta.

Esimerkiksi Kanada on esittänyt nykyisen pääministerinsä Justin Trudeaun johdolla, että kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden tulisi sisältää myös alkuperäiskansojen oikeudet. Ajatuksena on, että ympäristöön liittyvät ongelmat ja sosiaaliset ongelmat ovat kolikon kääntöpuolia: kumpaakaan ei voida ratkaista kestävästi ilman toista. Tässä tulee huomata, että alkuperäiskansojen ja heidän lastensa oikeuksia ei voi tarkastella toisistaan erillään.

 
 

Petteri Näreikkö

Yht. kand., Lapin yliopisto - Kirjoittaja on tutkinut pro gradu -työssään arktista politiikkaa ja ryhmädynamiikkaa alkuperäiskansojen keskuudessa.
 

Kommentit (1 kpl)

  • Neeta Inari Jääskö - 11.08.2016 | 09:22 -

    ”Eräs näistä ongelmista koskee länsimaista työtä, joka jättää lapset ulkopuolelle, harmaisiin koulurakennuksiin. Alkuperäiskansojen keskuudessa tämä luo ongelmia kahdella tavalla. Ensinnäkin sukupolvien välinen kulttuurivaihto on perinteisesti tapahtunut työn lomassa. Toiseksi kasvatuksen ulkoistaminen kouluille vie keskeisiä välineitä perheiden sisäiseltä kommunikaatiolta. Perheen käsite on alkuperäiskansojen keskuudessa huomattavasti laveampi kuin länsimainen ydinperhe.”

    Koululaitos on myös ollut keskeisessä roolissa alkuperäiskansojen väkivaltaisessa assimilaatioprojektissa. On hiukan erikoista kirjoittaa lyhytkin juttu alkuperäiskansojen itsemurhaongelmasta ja kolonisaation perinnöstä edes koskettamatta sisäoppilaitosjärjestelmää, jonka viimeinen koulu suljettiin vuonna 1996. Kanadan totuuskomissio päätti työnsä vuonna 2015 ja raportteja voi plärätä netissä: http://nctr.ca/reports.php

    Itsemurhien syiden analyysi jää tässä todellakin vajaaksi, jos tätä kolonisaation perintöä ja sen henkisiä sekä materiaalisia vaikutuksia ei mitenkään pura:

    ”And, Canada separated children from their parents, sending them to residential schools. is was done not to educate them, but primarily to break their link to their culture and identity. In justifying the government’s residential school policy, Canada’s first prime minister, Sir John A. Macdonald, told the House of Commons in 1883:

    When the school is on the reserve the child lives with its parents, who are savages; he is surrounded by savages, and though he may learn to read and write, his habits, and training and mode of thought are Indian. He is simply a savage who can read and write. It has been strongly pressed on myself, as the head of the Department, that Indian children should be withdrawn as much as possible from the parental influence, and the only way to do that would be to put them in central training industrial schools where they will acquire the habits and modes of thought of white men.8”

    Koululaitoksen rooli nykypäivän vaikeuksissa on Kanadassa samankaltainen kuin kaikkialla muuallakin maailmassa, ja paljon syvempi ja aktiivisempi kuin mitä tämä lyhyt kolumni antaa ymmärtää. On myös omituista olettaa, että kolonisaation ja edelleen jatkuvan kansanmurhan perinnön purkaminen tekisi alkuperäiskansoista passiivisia uhreja ilman mitään varsinaista toimijuutta, varsinkin kun alkuperäiskansat ovat itse etulinjassa organisoimassa ilmastonmuutoksen vastaista työtä ympäri maailman. Kirjoittaja sortuneekin itse käsitykseen, jossa alkuperäiskansat ovat passiivisia uhreja, mikä on tavallista silloin kuin alkuperäiskansojen nykyhetken haasteita käsitellään näinkin kaukaa ulkopuolelta.

     

    Samaa mieltä?

    4
    2

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.