Huumori on muutakin kuin viatonta ilottelua

04.08.2016 - Lukuaika 4 minuuttia
- Kulttuuri ja viihde
Jarno Hietalahti - Yhteiskuntatieteiden tohtori, apurahatutkija - Jyväskylän yliopisto / Erich Fromm Institute Tübingen

Kulttuurimme keskeinen vaatimus on, että kaikelle pitää voida nauraa. Yksilöllinen huumorintaju ei ole sattumanvaraista, vaan reaktiomme vitseihin kertovat tavastamme olla ihmisiä. Huumorintaju voi olla myös väärässä.

Varoituksen sana: teksti alkaa törkeällä vitsillä. Vitsi on tärkeä tekstin kokonaisuuden kannalta, mutta sen yli voi myös hypätä. Letkautus menee näin:

Irlannissa koettiin melkoinen manausriitti. Äiti joutui tilaamaan paikalle paholaisen, jotta katolinen pappi saatiin ulos perheen teini-ikäisestä pojasta.

Yllä oleva juttu on ilmiselvästi humoristinen, mutta myös haastaa niin sanotun hyvän maun. Se on siis kiistanalainen vitsi. Yhden mielestä vitsi on ehkä mauton, toisen makuun hauska. Joku nauraa ääneen ja kenties jakaa vitsin sosiaalisessa mediassa. Vastaavasti joku loukkaantuu, koska hänestä vitsi on liian hyökkäävä ja rienaava. Kolmas pitää sitä lähinnä tylsänä, kun vastaavia on kuultu jo moneen kertaan.

Huumori ei ole viatonta eikä nauru ole terveyspommi.

Joka tapauksessa listaus avaa mahdollisuuden huumorin pohdiskeluun. Ihmiset voivat reagoida eri tavoilla samaan vitsiin. Mutta mihin reaktiot perustuvat? Onko ylläoleva viittaus seksuaaliseen hyväksikäyttöön sellainen teema, josta ei parane vitsailla? Vai onko leikinlaskusta syytä pidättäytyä uskonnollisten aiheiden äärellä? Tai toisaalta: onko tärkeää, että vinoutuneita uskonnollisia järjestelmiä kritisoidaan kaikin keinoin – myös huumorilla? Vai onko huumorissa olennaista, että se tarjoaa aina jotain uutta ja yllättävää piristämään arkea?

Nähdäkseni yhtäkään esimerkkireaktioista on vaikea pitää sinänsä vääränä: ne kaikki kumpuavat aidosta tunteesta, jota ei pidä vähätellä. Kuitenkin väitän, että laajemmassa tarkastelussa huumorintaju voi olla väärässä.

Jokaisen yksilöllinen huumorintaju on osa ihmisenä olemisen tapaa. Esimerkiksi yksittäisiä reaktioita tiettyyn vitsiin on tarpeetonta mollata, mutta niiden pohjalta on turha myöskään ylistää ketään. Silti usein painotetaan, kuinka tärkeää on osata nauraa vaikeille asioille. Naurun uskotaan olevan jonkinlainen vapauttava tapa käsitellä maailman julmuuksia. Toisinaan näin voi ollakin, mutta tekstin avausvitsille nauraminen yksinään on tuskin minkäänlaista aiheen käsittelyä. Niin sanoakseni nauruluu tarvitsee inhimillistä lihaa ympärilleen.

Vaikka huumori onkin ilmiasultaan kevyttä, se ei ole irrallaan inhimillisestä vakavuudesta.

Reaktiot huumoriin eivät ole missään nimessä merkityksettömiä, vaan ne liittyvät syvällisellä tavalla kokonaisvaltaiseen ihmisenä olemiseen. Huumori on heijastuma ihmisyydestä. Kriittinen huumorintutkimus vaatiikin, että reaktiota on tulkittava suhteessa yksilön muihin arvostuksiin: mihin arvokehikkoon mahdollinen huvitus, pahastuminen tai välinpitämättömyys linkittyy? Huumorintajukin voi olla väärässä, ja huvittuminen voi olla pahasta. Tällainen väite herättää tietysti vastalauseiden myrskyn. Elämme niin huumorimyönteisessä kulttuurissa, että huvittelun synkempiä puolia on vaikea tunnustaa. Koska ensinnäkin huumorin oletetaan olevan viatonta, ja toiseksi kun naurua ei voi kontrolloida, huvituksen aiheuttamaa huumaavan hyvää tunnetta on vaikea kritisoida.

Edellisen asetelman keskeinen ongelma on, että yleisen mielipiteen ja oman tunteen yhdistelmästä rakennetaan synonyymi sille, mikä on moraalisesti oikein. Tämä illuusio on murskattava, jos huumorin merkityksiä halutaan ymmärtää syvällisesti. Huumorintutkimus onkin moneen kertaan osoittanut, että huumori ei ole viatonta eikä nauru ole terveyspommi.

Jossain mielessä pitää paikkansa, että ihminen nauraa kun sattuu naurattamaan, eikä sille mitään mahda. Yksilön on hyvin vaikea – usein mahdoton – kontrolloida omaa huvitustaan, kun jotain hassua tapahtuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nauru olisi tyystin sattumanvaraista. Naurun takaa löytyy aina jokin syy. Syy ei ehkä ole tietoinen tai valittu, mutta siitä huolimatta nauru on johdonmukainen osa jokaista ihmistä. Naurunremakan jälkeen avautuu mahdollisuus tarkastella omaa huvitusta. Mille minä oikeastaan nauroin? Tämä avaa polkuja laajempaan itsepohdiskeluun ja lopulta kysymykseen kokonaisvaltaisesta ihmisenä olemisen tavasta.

Uudella vuosituhannella on totuttu kiihkoilemaan sananvapauden suhteen. Sen rinnalla sensuuri on kirosana. Tällöin keskeinen vaatimus on, että kaikelle pitää voida nauraa. Onkin kiinnostavaa, miten herkästi nykyään syytetään itsesensuurista, jos joku päättää jättää törkeän vitsin laukomatta siksi, että se todennäköisesti loukkaa jotakuta. Joskus tällaista pidättäytymistä on pidetty merkkinä toisten kunnioittamisesta.

Rajoittamattoman sananvapauden kannattajat saattavat nyt nähdä punaista, joten painotettakoon: en kannata huumorin rajoittamista kielloilla. Sen sijaan kannustan ottamaan huumorin vakavasti ja pohtimaan, mihin kaikkeen se kietoutuukaan elämässä. Vaikka huumori onkin ilmiasultaan kevyttä, se ei ole irrallaan inhimillisestä vakavuudesta. Toisin sanoen, myös huumorilla on seurauksia, jotka vaikuttavat vitsin ulkopuolella. Kun ymmärretään, että huumorilla voidaan yhtäältä alistaa ja loukata sekä toisaalta loihtia iloa ja avartaa näkökulmia, voidaan myöntää, että huumoriin on syytä suhtautua vakavasti.

Olennaista onkin, että yksittäiset vitsisisällöt eivät ole ratkaisevia huumorin suhteen. Tekstin avausvitsille voidaan nauraa ja pahastua monesta syystä. On kuitenkin turha väittää, että jokin yksi tietty humoristinen huuli olisi moraaliton aina ja kaikkialla, ja että sitä ei saisi toisintaa missään, edes tieteellisissä kirjoituksissa. Yhtä lailla yksittäistä vitsiä on turha pitää sananvapauden airuena.

Keskeistä onkin tarkastella reaktioiden takaisia ilmiöitä. Jos vitsin on tarkoitus alistaa ja mitätöidä, sitä voidaan kritisoida. Jos huumorin on tarkoitus vapauttaa ja elävöittää, sitä voidaan arvostaa. Huumori ei ole sattumanvaraista vaan ennen kaikkea inhimillistä. Tämän inhimillisyyden moninaisten muotojen ymmärtäminen on avaintekijä, kun tutkitaan huumorin kielteisiä ja myönteisiä ulottuvuuksia.

 
 
Kuva: Lilja Tervo / Jyväskylän yliopisto​​ Kuva: Lilja Tervo / Jyväskylän yliopisto​​

Jarno Hietalahti

Yhteiskuntatieteiden tohtori, apurahatutkija - Jyväskylän yliopisto / Erich Fromm Institute Tübingen
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.