Ei ruokaa ilman vettä

09.04.2015 - Lukuaika 5 minuuttia
- Luonto ja maailma
Matti Kummu - Suomen akatemian tutkijatohtori ja apulaisprofessori - Aalto-yliopisto

Maailmassa ei ole tarpeeksi makeaa vettä, jotta voisimme jatkaa nykyisen kaltaista vedenkulutusta kovinkaan kauaa. Suurin osa ihmisen käyttämästä vedestä menee ruoantuotantoon. Kuluttamalla vähemmän vettä, vaihtamalla lihan kasviksiin sekä pienentämällä ruokahävikkejä voimme helpottaa vesikriisiä ja parantaa tulevaisuuden ruokaturvaa. Kestävään muutokseen tarvitaan globaalien tahojen yhteistyötä.

Kun maailman talousfoorumi listasi tammikuun lopussa Davosissa tulevan vuosikymmenen riskinäkymiä, kärjessä oli ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen talouteen liittymätön aihe: globaali vesikriisi.

Lähes puolet maapallon väestöstä elää alueilla jotka kärsivät korkeasta tai kroonisesta vesipulasta. Samanaikaisesti jopa 800 miljoonaa ihmistä kärsii aliravitsemuksesta. Se johtuu osittain siitä, että vesivaroja ei monella alueella ole tarpeeksi ruoantuotantoon. Lähitulevaisuus ei näytä yhtään valoisammalta. Maapallon väkiluku jatkaa kasvuaan.

Ilmastonmuutoksen on ennustettu tuovan lisää sateita monelle vesipulasta kärsivälle alueelle, mutta korkeammat lämpötilat lisäävät haihduntaa. Viime vuonna tiedelehti PNAS:ssa julkaistun tutkimuksen mukaan vettä on entistä vähemmän käytettävissä esimerkiksi Lähi-idässä, Välimeren alueella, Keski-Aasiassa sekä monin paikoin Amerikkaa – alueilla, jotka kärsivät jo nyt vesipulasta ja joiden käytössä olevat fossiiliset eli uusiutumattomat pohjavesivarat uhkaavat loppua. Jonkin verran helpotusta vesipulaan taas on odotettavissa muun muassa eteläiseen Intiaan sekä itäiseen Afrikkaan, joiden tilanne on tällä hetkellä kaikista haasteellisin nopean väestönkasvun takia.

Mikä sitten kuluttaa niin paljon vettä että vesikriisi on noussut näin korkealle poliittisella agendalla? Globaalisti ruoantuotanto vie ylivoimaisesti suurimman osan ihmisen käyttämästä vedestä: alueesta riippuen 70–95 prosenttia vedestä kuluu siihen.

Suomessa teollisuus ja kotitaloudet ovat vastuussa suuresta osasta vedenkulutusta, mutta jos tähän lisätään sadeveden käyttö, myös Suomessa ruoantuotanto vie huomattavasti enemmän vettä kuin mikään muu sektori. Suomalaiset juovat päivässä noin kolme litraa vettä ja käyttävät muihin kotitaloustoimiin noin 100 litraa vettä. Syömäämme ruokaan on käytetty keskimäärin yli 3000 litraa vettä.

Se, mitä pistämme suuhumme siis määrittää pitkälti kuluttamamme veden määrän. Ruoan tuotantoon on valjastettu myös paljon maata, sillä lähes puolet maapallon pinta-alasta on peltoina ja laitumina. Vertailun vuoksi: kaupungit ja teollisuus vievät maapinta-alasta noin yhden prosentin.

Uutta viljelysmaata ei voida enää raivata tuhoamatta luonnolle ja ihmisille tärkeitä alueita, kuten sademetsiä. Niinikään, veden käyttö on jo monin paikoin ylittänyt kestävän tason eikä sen käyttöä voida lisätä. Nämä yhdessä ovat johtaneet muun muassa räjähdysmäiseen globaaliin maataloustuotteiden kauppaan sekä usein kyseenalaisiin viljelysmaan valtauksiin toisista maista, lähinnä Afrikasta ja Kaakkois-Aasiasta.

Aalto-yliopiston tutkijaryhmämme Miina Porkan vetämän tutkimuksen mukaan viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana globaalit ruokamarkkinat ovat lisänneet huomattavasti ihmisten käytettävissä olevan ravinnon määrää monissa maissa. Esimerkiksi Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa paikoin jopa 80–90 prosenttia ruoasta tuodaan muualta. Jo lähes puolet Suomessa myytävästä ruoasta tuodaan ulkomailta, mutta samalla viemme paljon ruokaa rajojemme taakse. Periaatteessa nykyisellä ruoantuotannolla voisimme olla omavaraisia, mutta rajojen avautumisen myötä ja ihmisten kulutustottumusten muutoksen takia olemme varsin riippuvaisia globaaleista ruokamarkkinoista. Samalla jätämme jäljen sinne, mistä ruokamme tuodaan. Monen maan riippuvuus globaaleista ruokamarkkinoista on entisestään politisoinut veden ja viljelysmaan käyttöä.

Tutkijat arvioivat, että vuoteen 2050 mennessä tarvitsemme maailmanlaajuisesti 50–100 prosenttia lisää ruokaa. Emme pysty ruokkimaan edes nykyistä väestöä, eikä viljelysmaata tai veden pumppaamista voida lisätä ilman pysyvää vahinkoa ympäristölle. Tulevaisuus näyttää siis vähintäänkin haasteelliselta.

Professori Jonathan Foleyn johtama tutkijaryhmä julkaisi vuonna 2011 artikkelin tiedelehti Naturessa, jossa listattiin viisi tärkeintä ratkaisua kohti tulevaisuuden ruokaturvaa:

1) uuden viljelysmaan raivauksen pysäyttäminen

2) satojen kasvattaminen alueilla missä ne ovat alhaiset, kuten Afrikassa

3) ruoan tuotanto entistä tehokkaammin niin veden kuin lannoitteiden osalta

4) ruokavalion muutos kasvisperäisemmäksi ja

5) ruokahävikin pienentäminen.

Jos nämä kaikki muutokset saataisiin aikaan, pystyisimme Foleyn mukaan helposti ruokkimaan ihmiset myös tulevaisuudessa ilman, että luonnon kuormitusta lisätään.

Olemme Aalto-yliopistossa tutkineet näiden ehdotusten vaikutusta vedenkäyttöön. Vetämässäni tutkimuksessa löysimme tuloksen, että globaalisti noin yksi neljäsosa kaikesta tuotetusta ruoasta menee hävikkiin. Euroopassa vielä enemmän. Euroopassa ja Yhdysvalloissa suurin osa hävikistä syntyy ruoan toimitusketjun loppupäässä eli kaupoissa ja kuluttajilla, kun taas kehittyvissä maissa suurin osa hävikistä syntyy pelloilla ja varastoitaessa.

Jos ruokahävikki puolitettaisiin maailmanlaajuisesti, miljardi ihmistä nykyistä enemmän saisi riittävästi ruokaa. Vaihtoehtoisesti voisimme tuottaa nykyiselle ihmismäärälle ruokaa paljon pienemmällä vesimäärällä. Ruokavalion muutoksella kohti kasvisperäisempää on samansuuntaisia vaikutuksia. Eläinperäinen ruoantuotanto (karjaeläinten kasvatus) kuluttaa paljon enemmän vettä ja maapinta-alaa kuin kasvisten viljely.

Tutkimusryhmämme jäsenen Mika Jalavan julkaiseman tutkimuksen mukaan jo se, että söisimme ravintosuositusten mukaisesti puolet vähemmän lihaperäisiä tuotteita kuin nyt, takaisi, että ruokaa riittäisi lähes toiselle miljardille ihmiselle ilman, että vesivarojen käyttöä lisättäisiin. Muut tutkijaryhmät ovat saaneet samansuuntaisia tuloksia muista ehdotetuista toimista. Esimerkiksi maatalouskäytäntöjen parantamisella voitaisiin tuottaa ruokaa resursseja lisäämättä huomattavasti enemmän, jopa ilmastonmuutos huomioiden.

Mikään keino ei yksin ratkaise tulevaisuuden haasteita, vaan toimia pitää kehittää kaikissa ruoan toimitusketjun vaiheissa. Lisäksi nämä keinot vaativat suuria muutoksia nykyisiin käytäntöihin niin ruoantuottajien, poliittisten päätöstentekijöiden kuin kuluttajien osalta. Tutkimukset ovat osoittaneet, ettemme voi odottaa kauempaa, vaan toimiin on ryhdyttävä heti. Näin onkin osittain tehty: Euroopan Unioni asetti tavoitteeksi, että ruokahävikki tulisi puolittaa vuoteen 2025 mennessä.

Kasvisperäisempään ruokavalioon kannustetaan monelta eri taholta. Myös tietotaito ruoan tuottamiseen pienemmällä vesimäärällä kasvaa koko ajan. Ihmiset ovat lisäksi entistä tietoisempia siitä, mistä heidän ruokansa tulee ja miten se vaikuttaa ympäristöön.

Vaikka Suomessa ja Euroopassa tehtävät päätökset ovatkin tärkeitä, olemme suhteellisen pieniä toimijoita maailmanlaajuisesti. Tulevaisuus riippuukin eri tahojen globaalista toimista ja yhteistyöstä. On jo iso askel eteenpäin, että Maailman talousfoorumi, yksi vaikutusvaltaisimmasta tahoista, nosti veden korkeimmalle agendassaan. Tämä lisää toivoa siitä, että päättäjillä on tahtoa viedä asioita eteenpäin.

 
 

Matti Kummu

Suomen akatemian tutkijatohtori ja apulaisprofessori - Aalto-yliopisto
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.