Diginatiivit – totta vai tarua?

06.08.2015 - Lukuaika 4 minuuttia
- Mediat ja teknologia
Reijo Kupiainen - FT, yliopistonlehtori - Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikkö

Diginatiivit ei ole yhtenäinen sukupolvi. Oppimisen muutokseen tarvitaan muutakin kuin teknologia.

Tieteellisillä julkaisuilla on joskus kauaskantoisia seurauksia, joita edes tekstin kirjoittaja ei voi ennakoida. Yksi tällainen julkaisu on Marc Prenskyn kirjoittama manifesti ”Digital natives/digital immigrants”, joka julkaistiin On the Horizon verkkolehdessä vuonna 2001.

Prenskyn käyttämät käsitteet diginatiivi ja digimaahanmuuttaja ovat tulleet tutuiksi myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Yleisesti diginatiivilla viitataan yleensä lapseen tai nuoreen, joka on kasvanut internetiin ja digitaalisiin teknologioihin ja ”ui niissä kuin kala vedessä”.

Digitaaliset sisällöt ja laitteet, kuten älypuhelimet, tabletit, digitaaliset pelit ja sosiaalinen media, ovat lapsuudesta saakka olleet osa diginatiivin arkea ja mediakulutusta. Ne ovat hänelle kuin äidinkieli, jota ei tarvitse opetella. Tilanne on toinen digimaahanmuuttajalla, jolla Prensky viittaa vanhempaan sukupolveen.

Prenskyn vahva väite on, että jatkuva oleilu ”digitaalisella maaperällä” muuttaa aivoja fyysisesti.

Prensky käsittelee artikkeleissaan sukupolvieroa oppimisen näkökulmasta. Hän väittää, että diginatiivit oppivat eri tavalla kuin digimaahanmuuttajat. Prenskyn manifesti oli tarkoitettu kiinnittämään huomiota pedagogiikkaan ja koulun oppimisympäristöihin, erityisesti opettajien ja oppilaiden eroihin. Hänen vahva väitteensä on, että jatkuva oleilu ”digitaalisella maaperällä” muuttaa aivoja fyysisesti. Siksi oppimisessa tulisi käyttää välineitä jotka ovat diginatiiveille ”luontaisia”, kuten digitaalisia pelejä. Prenskyn toinen diginatiiveja käsittelevä artikkeli koskeekin erityisesti aivojen neuroplastisuutta ja diginatiivien erilaisia kognitiivisia kykyjä.

Prensky ajatteli diginatiivi/digimaahanmuuttaja -erottelun olevan käyttökelpoinen metafora kuvaamaan kokemusta siitä, että lapset ja nuoret ovat nopeasti omaksuneet yhteiskunnan avainteknologian eri tavalla kuin aikuiset ja siksi myös oppivat eri tavalla. Hän painottaa, että ’diginatiivi’ ei viittaa kykyyn, osaamiseen tai tietoon vaan kulttuuriin, johon nuoret ovat kasvaneet.

Termi diginatiivi on alkanut elää omaa elämäänsä julkisessa keskustelussa. Diginatiivilla viitataan usein eräänlaiseen nykylapsen kykyyn käyttää tietotekniikkaa luonnostaan ottamatta useinkaan huomioon oppimisen muutoksia. Kun Prensky sai osakseen kritiikkiä sukupolvieron ja teknologian vaikutuksen ylikorostamisesta sekä erilaisten oppijoiden huomiotta jättämisestä, hän pyrki jättämään diginatiivi-käsitteen ja alkoi vuonna 2012 julkaistussa kirjassaan puhua digiviisaudesta (digital wisdom), joka jatkaa ajatusta digitaalisista välineistä kognitiivisen kapasiteettiemme vahvistajana.

Pohjimmiltaan digiviisaudessa on kyse diginatiiviudesta ja -maahanmuutosta, mutta ilman sukupolvipainotusta; myös vanhemmat sukupolvet voivat tulla digiviisaiksi. Pohjavireenä on futuristinen ja lähes transhumanistinen visio tietokoneen ja ihmisen yhteen kietoutumisesta, aivojen ja teknologian liitosta.

Puheessaan digiviisaudesta Prensky ei käsittele enää vain oppimista: ”Visioni koskee parempaa ihmisyyttä, paremmin varustautuneita ihmisiä kohtaamaan maailman haasteet, maailman joka on hyvin erilainen kuin eilispäivän maailma tai jopa nykymaailma.” Hän käyttää termiä homo sapiens digital kuvaamaan ihmislajia, jolle digitaalinen teknologia merkitsee inhimillisen olemassaolon keskeistä piirrettä.

Näyttö diginatiiveista puuttuu.

’Digiviisaus’ ei ole saavuttanut ollenkaan sellaista julkisuutta kuin ’diginatiivi’. Käsite ei selvästikään ole ollut yhtä houkutteleva kuin diginatiivi, joka on irronnut oppimisen kontekstista koskemaan myös aktiivista nettiosallistumista ja luovuuden muotoja. Diginatiivit liitetään lähes poikkeuksetta innostuneeseen ja positiiviseen keskusteluun uuden sukupolven luovasta elämästä ja osaamisesta digitaalisilla areenoilla.

Akateemisessa keskustelussa Prenskyn sukupolvijako on herättänyt kritiikkiä erityisesti, koska näyttö diginatiiveista puuttuu: uuden sukupolven yhtenäistä oppimiskäyttäytymistä ei ole todennettu. Se taas, että aivot muokkautuvat toimintamme mukaan, on hyväksytty jo aikaa sitten. Siten on selvää, että esimerkiksi runsas digitaalinen pelaaminen muokkaa aivoja, samoin kuin minkä tahansa asian pitkäjänteinen harjoittelu viulunsoitosta jääkiekkoon.

Yhden sukupolven edustajien toiminta ei kuitenkaan ole yhtenäistä edes digitaalisella ajallamme, ja myös oppimisessa on laaja skaala eroavaisuuksia samoin kuin teknologian käytössäkin.

Teknologia on määrittänyt ihmiskuntaa varhaisista ajoista saakka: kivi-, pronssi- ja rautakausi määrittyivät työkalujen käytön mukaan, 1800-luvun loppu tunnetaan teollisesta vallankumouksesta ja nykyaika digiteknologiasta. Nykynäkökulmasta tuntuisi silti oudolta puhua ’pronssi- tai höyrynatiiveista’ tai ’kiviviisaudesta’. Diginatiivin metafora on altis kritiikille, mutta se on nostanut esille tärkeän keskustelun oppimisesta digitaalisissa oppimisympäristöissä ja mahdollisuuksista hyödyntää teknologiaa, jota monet oppilaat ja yhä enemmän myös opettajat ovat tottuneet käyttämään.

Teknologia ei kuitenkaan itsessään tee ihmisistä viisaampia tai parempia. Professori Kentaro Toyama kirjoitti kesäkuussa 2015 Guardianissa, että vaikka teknologia voi johtaa jonkinlaiseen edistykseen, sosiaalinen muutos ei ole kiinni pelkästään laitteista. Teknologia ei myöskään sinällään muuta oppimista ja opetusta eikä tee sellaista, mitä emme itse todella halua.

 
 

Reijo Kupiainen

FT, yliopistonlehtori - Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikkö
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.